Pessimisti vai optimisti?

Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?

Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.

Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.

Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.

Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.

"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.

Vuoristorataa

Aamulla heräsin tähän pimeään ja sateiseen päivään hymyilevänä. Adoptioajatukset tuli taas uniin, mutta jotenkin ihanan realistisina! Unessa olimme saaneet neuvonnan päätökseen ja lupakin taisi olla jo taskussa, koska muistan itkeneeni onnenkyyneleitä ystävälleni, "meille voi koska tahansa tulla lapsi!".

Vaikka tulevaisuudesta ei voi kukaan tietää, teemme suunnitelmia. Olen päättänyt luottaa työnantajani sanaan siitä, että jatko on varmempaa kuin se, ettei jatkuisikaan. Miehen koeaika on kohta ohitse. Uuden auton hankinnan tullessa nyt yllättäen ajankohtaiseksi, puhuttiin siitä että se voisi nyt sitten olla sellainen auto, jolla pärjäämme sitten lapsenkin kanssa.

Mutta vaikka yritän olla optimisti, keskittyä positiiviseen, uskoa tulevaan... Joskus se pessimisti nostaa päätään, mistään ei tunnu paistavan valoa risukasaan eikä se tulevaisuuskaan näytä niin valoisalta. Tänään aion kuitenkin pitää kiinni siitä onnen tunteesta. Joskus toivottavasti koen sen hereillä ollessani!

Ahminta ja sitä seuraava pahoinvointi

Tämä tulee ja menee, kausittain. Mielialan mukaan. Elämän tilanteen mukaan. Mutta teen sitä edelleen: ahmin tietoa. Lisään seurattavien listalle uusia luettavia blogeja, kun olen ensin löydettyäni ne ahminut niistä kaiken jo kirjoitetun tiedon. Jään odottamaan lisää.

Välillä en pysty lukemaan mitään adoptioon liittyvää. Voin pahoin, itkettää ja surettaa, että jumitetaan aina vain paikoillaan. Omasta valinnasta, kyllä. Mutta kun pari viikkoa sitten olin menettänyt työmotivaationi ja aloin jo odottaa kauhulla ensi kesää, en halunnut lukea pitenevistä jonoista enkä edes niistä ihanista uutisista.

Tänä viikonloppuna olisin ehkä hymyillyt, jos jostain lukisin lapsen tulosta. Mutta sen sijaan itkin katsoessani tätä dokumenttia. Vaikka mies ei juurikaan jaksa samalla tavalla ahmia tietoa, tästä dokumentista sain hänet viereeni katsomaan pätkiä. Ei kyyneleitä, mutta sellainen miehinen reaktio. Lohduttava, koska häntä häiritsi samat asiat.

Vaikka aamulla voin pahoin (ehkä se osin johtui myös "aamupalastani", candy cornia ja pepsiä), niin olen tyytyväinen että ahmin. Ehkä sitten joskus vuosien päästä osaan arvostaa sitä, että silloin vielä kun oli aikaa, jaksoin ahmia. Pakko tämän pahoinvoinnin on olla lopulta hyväksi!

Hiljaisuus rikottu

Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Jos silloin yhtenä iltana tuntuikin, että kaikki sortui alta niin ne on nyt rakennettu entistä vahvempina takaisin. Minusta ei vain tunnu vahvalta. Joudun painiskelemaan ihan uusien tunteiden kanssa enkä tiedä pidänkö siitä.

Meidän työpaikalla on paljon sen ikäisiä naispuoleisia työntekijöitä, että kesällä vähintään kerran kuussa tuli viestiä uudesta vauvasta. Niitä vauvoja myös vierailee siellä kahvihuoneessa melkoisen usein ja kaikki ovat ihan lääpällään. Onhan ne söpöjä, en minä sillä. Mutta suurinta osaa näistä tuoreista äideistä en ole edes koskaan tavannut, kuinka kiinnostunut minun oletetaan heidän jälkikasvustaan olevan?

No, kun pääsen sanomasta sen, että suurin osa äitiyslomalaisista tai maha pystyssä kulkevista ei ole siitä minun lähipiiristäni työpaikalla, niin sieltä se yksi sitten kuitenkin tulee. "Olette varmaan pyöristyneestä olemuksesta jo arvanneetkin...". En ole, en tuijota naisten vatsoja ja mieti, että onko siellä vauva. Nyt kun tiedän, niin kyllä, samaan aikaan kanssani aloitaneen työkaverin vatsa on jo hieman pyöristynyt ja sen niin hoikassa ihmisessä huomaa.

Nyt kun sitten kahvitauoilla ja ruokatunneilla ei oikein muusta puhutakaan, kuin miten nyt on voitu ja koska se laskettu aika on ja mites ne vanhemmat sisarukset on tämän ottaneet, en osaa osallistua keskusteluun. En ole kateellinen, en halua sitä pyöristyvää vatsaa, mutta tajuan siinä hetkessä, etten tule koskaan olemaan niiden kyselyjen kohteena. Minulla ei ole kokemusta tästä, minulla ei ole mitään sanottavaa, minua ei kiinnosta miten alkuraskaus on mennyt ja onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Voin katsoa sen ultrakuvan, mutta pärjäisin ilmankin.

Jos nämä tilanteet tuntuu vaikeilta, jouduin vielä ikävämpään tilanteeseen kesken ruokatunnin. Yritän usein olla hiljaa, jos olen eri mieltä. Jos tiedän paremmin, enemmän. Kun puhe kääntyi kollegan entisen opettajan adoptioon, olin tietenkin korvat höröllä kuuntelemassa lisää, ja yritin näyttää siltä kun ei voisi vähempää kiinnostaa. "Eihän adoptoivat millään äitiyslomalla voi olla, mutta se jäi kuitenkin niiden lasten kanssa sitten kotiin." "Olisihan se nyt ihan hassua, ajattele jos adoptoi jonkun vanhemman lapsen, niin sais muka jäädä sen kanssa kotiin vaikka se ei olisi enää mikään vauva."

En voinut olla hiljaa. Sanoin, että ihan samat oikeudet niillä adoptiovanhemmillakin on, nekin voi jäädä hoitovapaalle. "Ei kun se on siis adoptoitu se lapsi, ei se ole sama kuin sitten jos saa oman.", minulle selitettiin. Lipsahti suusta, että tiedän ehkä tästä asiasta vähän enemmän. Ja sen jälkeen en enää halunnut sanoa mitään.

Se vaivaantunut tunne. Kun tiedät, ettet ikinä koe sitä samaa kuin ne kaikki muut, sitä mitä pidetään automaattisena. Se, kun et osaa osallistua keskusteluun. Et pysty samaistumaan. Kun tiedät jostain asiasta enemmän, vaikkei sinun pitäisi. En pidä siitä.

Miksi me odotamme?

Miksi emme vain soita sitä ensimmäistä soittoa, laita rattaita pyörimään pikkuhiljaa? Matka on pitkä, eikö se kannattaisi alottaa mahdollisimman pian?

Näitä kysymyksiä pohdin välillä itsekin, mutta eniten ne tulevat esille kommenteissa, joita saan tämän blogin kautta. Ilmeisesti en ole sanonut tätä tarpeeksi selvästi, mutta on täysin meidän oma, yhteinen päätös odottaa työtilanteemme vakiintumista ennen adoptioprosessin alkua. Ensimmäistä kertaa tämän yhteisen yhdeksän vuoden taipaleen aikana olemme molemmat kuukausipalkkaisessa työssä, täysipäiväisinä. Kumpikaan ei ole opiskelija, ei osa-aikainen eikä tuntipalkkainen (joka muuten eräässä edellisessä työssäni aiheutti sen, että joskus kuukauden palkka oli pari tonnia ja seuraavassa kuussa sitten neljäsosan siitä...). Haluamme todeta, että tämä on pysyvä tilanne, ennen kuin lähdemme lisäämään perheeseemme. Me edellytämme tätä itseltämme, ei kukaan muu.

Kun luin tänään erästä seuraamistani blogeista, ymmärsin että olemme ehkä tehneet ihan oikean päätöksen tässä hieman jarrutellessamme. Pystymme paremmin perustelemaan itseämme, halujamme, toiveitamme. Jos vuosi sitten olisimme aloittaneet adoptioneuvontaa, olisimme olleet opintojaan hitaasti viimeistelevä opiskelija ja uutta työpaikkaa epätoivoisesti etsivä. Nyt olemme määräaikaisessa työsuhteessa oleva (jonka jatko näyttää valoisalta) ja uudessa, mielenkiintoisessa ja itsensä kehittämistä tukevassa työpaikassa työskentelevä. Kuulostaa paljon paremmalta...

Kirjotin joskus aikaisemmin, että otetaan projekti kerrallaan. Ensimmäinen, eli AMK-tutkinto on nyt valmis (vielä tosin opinnäytetyön toimeksiantajalle tarvitsisi toimittaa käännös ja hakea ne paperit sieltä koululta). Toinen, eli laihdutusprojekti, on vaiheessa. Motivaatio pompsahti kyllä korkeammalle jo viikonlopun aikana ja lukiessani tätä se nousi vielä lisää. Minä olen ylipainoinen, sille täytyy tehdä jotain. Haluan laihtua itseni vuoksi, mutta ihan melkein siinä seuraavana siinä on sitten perusteluna se, että se tekisi tästä adoptiotouhusta helpompaa. Eiköhän minun hyvässä hoitotasapainossa oleva astmani ja se miehen geenivirhe saa ihan tarpeeksi hälyä aikaan terveyttä kartoitettaessa. 20kg takana, vielä reilusti enemmän edessä. Mutta motivoituneena!

Siksi me odotamme. Tiedostamme, että edessä on pitkä taival, jos sille lähdemme ja perille pääsemme. Tietenkin prosessi kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. Tietenkin vaikutan lapsenkaipuiselta ja välillä ehkä epätoivoiselta täällä blogissa, koska tämä on se paikka johon näitä tunteita puran. Yleensä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miehestä tuntuu helpottavalta tietää, että vaikka nyt lähdettäisiin prosessiin, lapsen kotiintuloon on vielä vuosia. Näin me suunnittelemme elämäämme, vielä monia vuosia kaksin ja se sopii meille. Siksi me emme aio odottaa ikuisesti, koska joskus varmasti tulee se päivä, kun toivoisimme ottaneemme sen ensimmäisen askeleen aikaisemmin.

Mutta juuri nyt me odotamme. Koska me haluamme.

Itsehillintää

Olen viimeisen viikon aikana käynyt pääni sisällä keskusteluja, joita en voi käydä ääneen. Harjoittelen itsehillintää, luulen että siitä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. En sano, mitä mielessäni liikkuu vaan puren kieltä ja totean että en ehkä osallistu tähän keskusteluun.

Minun tekisi mieli käydä vähän ilkkumassa ex-pomolle. Että hähää, olipas hyvä ettet ottanut minua takisin töihin. Olet juuri niin surkea esimies, mitä aina kuvittelin ja täysi kusipää muutenkin. Jos minä olisin vielä alaisesi, sinusta olisi jo ilmoitettu liittoon, koska minä en pelkäisi. Pelkäsin monta vuotta, purin kieltä ja jatkoin työtäni. Pahoinvoivana ja stressaantuneena. Nyt lällättäisin samalle miehelle, että minäpäs sainkin töitä ihan muualta ja onneksi sainkin! Miten mukavaa on olla päivätöissä, viikonloput vapaana ja kuukausipalkalla, ettei palkka ole jossain kuussa pienempi, kun en ole herra diktaattorin mielen mukaan hyppinyt ja sen johdosta tuntejani vähennetty.

Mutta en ainakaan toistaiseksi ole tätä tehnyt. Mieli tekisi edelleen...

Purin kieltäni tällä viikolla myös töissä. Ruokatunnilla. "Miksi joku menee naimisiin maistraatissa? Ei ne ole oikeat häät.". Sen verran pääsi lipsahtamaan, että kysyin onko ne kirkkohäät sitten oikeat. Oli. Ja sen jälkeen purin kieltäni. Keskustelu ympärillä jatkui, tämän yhden ihmisen ihmetellessä, että miksi mennä maistraatissa naimisiin, eihän siinä ole mitään järkeä. Aivan tyhjän kanssa! Toinen totesi, että joskos vaikka ihan juridisista syistä. Kun avioliitto on kuitenkin lain silmissä vahvempi kuin avoliitto. "No kai se on ihan hyvä syy. Mutta...". Ja minä pidin suuni kiinni, vaikka teki mieli sanoa että miksi sinä menit naimisiin? Ilmeisesti menit kirkossa, miksi ihmeessä? Koetko, että teidän parisuhde on nyt vahvempi ja parempi, kun joku mielikuvitusheppu on antanut sille siunauksensa?

Mutta sanoin tämän kaiken vasta myöhemmin, läheisemmälle työkaverille. Ja nyt vitsaillaan miehen kanssa, että eihän naimisiin menty rakkaudesta tai mistään vastaavasta syystä. Vaan ihan vain juridisista syistä. Käytännöllisyys ennen kaikkea!

Uskon, että näitä itsehillintää vaativia keskusteluja tulee vielä paljon. Huomaan olevani herkkänahkaisempi lapsista puhuttaessa. Mutta olen hiljaa. Kotona onneksi on mies (täysin juridisista syistä tietenkin), joka ymmärtää. Ja antaa minun vaahdota idiooteista.

Blogi 1v.

Vuosi. Ja aina vaan haluan. Ei ollu ohimenevä vaihe, ei.

Vuosi, mikä on toisin? Tiedän paljon enemmän adoptiosta, kiitos tiedonahmimishäiriöni. Ja silti haluan jatkaa. Mies puhuu asiasta enemmän, useammin, toiveikkaammin. Minulla on työpaikka, jossa koeajan viimeinen päivä oli tänään. Vuoden vaihteessa tiedetään, kuinka pysyvä tuo paikkani on, mutta vaikuttaa hyvälle.

Vuodessa meidän taloudellinen tilanteemme on parantunut huomattavasti. Kahden säännölliset tulot on paljon, paljon parempi kuin toisen vakitulo ja toisen opintotuki. Oma palkkani nousee näillä näkymin syyskuussa, kun saan tehtäviäni vastaavaa palkkaa (niin, tähän asti olen siis hoitanut töitä, joita minun ei kuuluisi hoitaa) ja parin kuukauden päästä olen myös mukana tulospalkkauksessa. Eli tässähän mennään juuri sinne suuntaan kuin toivottiinkin!

Mutta pian tämä taas muuttuu. Minun koeaikani on ohitse, miehen koeaika kohta alkamassa. Työpaikka vaihtui hänellä paljon mieluisaampaan, sellaiseen mistä oli haaveillut. "Jos me odotettaisiin siihen koeajan loppuun?", mies sanoi viime viikolla. Eilen sain kysyttyä, että jos ei odotettaisi. Jos vaan soitettaisiin se ensimmäinen puhelu, otettaisiin se ensimmäinen askel. Koska prosessi on pitkä. Neljä kuukautta, jonka voisimme viettää jonottaen neuvontaan, sen sijaan että odotetaan aina vain.

Pyysin miestä soittamaan, sillä on kesäloma.

Onnellista.

"Sä et tiedä miten onnekas olet."

Niin. Kyllä minä tiedän. Aina välillä unohdan, mutta sitten se kyllä palaa mieleen. Kohta yhdeksän yhteistä vuotta takana ja olemme edelleen rakastuneita toisiimme. Parisuhteemme ei ole täydellinen, tiedämme missä useimmiten mättää, mutta se toimii ja olemme valmiita tekemään töitä sen eteen. Luotan mieheen täysin ja rakastan, ehdoitta. Ja tiedän saavani saman häneltä.

Meidän onni ja rakkaus on ihanaa, mutta olen silti välillä katkera. Me olemme kaksin. Me emme ole perhe vaan pariskunta. Joskus tämä tuntui täydelliseltä, mutta ei enää. Me molemmat puhumme lapsesta. Niissä pienissä sivulauseissa. "Kyllä meidän palkoilla hyvin kaksi elää. Tai mieluummin kolme."

Viime yönä me olimme perhe. Sylissäni oli pieni lapsi. Iho ei ollut samaa sävyä kuin meillä, mutta me olimme onnellisia. Muistan, että sanoin unessa miehelle "tämä sujuikin paljon nopeammin kuin silloin kuvittelin". Todellisuudessa tuohon hetkeen on vielä pitkä matka. Mutta askel lähempänä. Yhdessä. Vielä kaksin, mutta joskus sitten perheenä. Pakko uskoa tulevaisuuteen, jotta en katkeroidu.

Lapsellinen viikonloppu

Mies oli poissa koko viikonlopun, lähti perjantaina jo ennen kuin pääsin töistä ja tuli takaisin vasta tänään iltapäivällä. Poikien festarireissu oli sujunut hyvin, vain kyynärpäähän oli tullut vauriota ja kaikki tavarat oli pysyneet tallessa.

Minä vietin viikonloppuni maailman parhaan 9-vuotiaan seurassa (saatan olla hieman puolueellinen, mutta vain hieman). Meillä meni oikein mukavasti, koti-ikävä ei vaivannut ja ei tullut muutenkaan yhtään kiukuteltua. Parasta on se vielä uninen lapsi, kun se kömpii viereen sohvalle ja pistää pään vielä tyynyyn vetäessään viltin korville. Ei vielä ihan hereillä, mutta halusi jo kuitenkin nousta minun seuraani.

Olen viettänyt tällaista kahdenkeskistä aikaa kummipojan kanssa viimeeksi kahdeksan vuotta sitten. Silloin, kun koko kesän toimin lapsenhoitajana. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä yöllä. Tiedän olevani tärkeä aikuinen. Sydän meinasi särkyä, kun poika itki keittiön pöydän ääressä vanhempien tullessa hakemaan. Ei ollut sanoja, mikään ei lohduttanut. En meinannut saada edes halausta.

Ihana viikonloppu lapsen kanssa. Ihan tavallista elämää. Yhdessäoloa. Ehdotonta rakkautta.

Joulusta juhannukseen

Viime joulu oli ensimmäinen, kun meillä mietittiin, että joskus se ei ehkä ole vain meidän kahden aikuisen juhla. Ja nyt on jo juhannus. Lapsellinen elämä ja siitä haaveilu alkaa olla arkipäivää. Mietitään, että mitäs jos ja olisiko sitten miten. Miten me tähän päädyttiin? Me kaksi, vapaaehtoisesti lapsetonta.

Laitoin miehelle eilen kiireessä kesken työpäivän tekstiviestin. Nauroin työkaverille, että tuli vähän töksäytettyä. "Meille tulee lapsi." Mies tietää, ettei se voinut olla mikään "yllärii, oon raskaana!"-viesti. Meille on tullut se oma lapsi jo monta kertaa minun unissani, mutta en tarkoittanut sitäkään.

Siskon mies soitti, kesken työpäivän. Kysyi ehdinkö puhua. Voisiko kummipoika tulla meille viikonlopuksi? Siskolla ja miehellä oli työmatka ja meidän koti oli matkan varrella. Kummipoika on jo pidempään halunnut meille ihan yksin kyläilemään, tietenkin sopii! Ilmoitin siis miehelleni, että meille tulee lapsi. Kun vastausta ei kuulunut, tarkensin kuitenkin että se on jo 9-vuotias ja kiva ja helposti viihdytettävä.

Juhannus meillä vietetään kahdestaan, mutta ensi viikonlopun vietän ihan kaksin sen 9-vuotiaan kanssa. Mies on lähdössä työkaverinsa kanssa festareille (olin tietenkin jo unohtanut tämän) ja jättäisi minut muuten yksin. Mietin, mitä kaikkea kivaa kummipojan kanssa keksisi tehdä. Onkohan sille viikonlopulle luvattu millaista ilmaa? Pärjätäänkö me kahdestaan, pitäisikö sille hommata oma bussikortti kun ei meillä ole tuota ihanaa kuskaamassa meitä?

Ja sitten huomaan, että kaikki mitä suunnittelen, mitä olen jo aikaisemmin miettinyt että haluan kummipoikani kanssa tehdä. Kaikkea sitä, ja enemmän, haluaisin tehdä oman lapseni kanssa.

Katsotaan, onko tilanteemme erilainen vuoden päästä. Missä silloin ollaan? Se työkaveri, jonka äitiyslomaa sijaistan, jäi tällä viikolla kesälomalle ja jatkaa siitä sitten äitiyslomalle. Olenko minä vuoden päästä edelleen samassa paikassa?

Ihana kesä!

Meillä nautitaan kesästä, vaikka minulla ei tänäkään kesänä ole lomaa. Viikonloput tuntuvat edelleen luksuselta eli yritetään keskittää kivaa tekemistä niille. Ja muistetaan nauttia! Meistä kumpikaan ei ole auringon palvoja, mies varsinkaan ihonsa vuoksi, mutta parveke on muuttunut ihanaksi kesäolohuoneeksi, jossa tulee vietettyä aikaa yhdessä. Luetaan kirjoja, ihaillaan ukkosta ja puhutaan. 

Vuosi sitten arastelin kovasti lapsista ja adoptiosta puhumista miehelleni. Mitä jos se ei halua? Mitä jos se ei halua olla enää minun kanssani jos minä haluan? Kun sitten sain asian vihdoin otettua puheeksi, vastaus oli se yllättävä "lähdetään sinne neuvontaan vaikka heti!". Silti, aina välillä, pelkään olevani haaveiden kanssa yksin. Mutta en ole!

Parvekkeella, sohvalla makoillessa, on tullut nyt niin usein puhuttua tästä. Ihana huomata, että olemme samoilla linjoilla. Ihana huomata, että tuo toinenkin miettii millaista olisi sitten joskus lapsen kanssa. Ihanaa, että se rauhoittaa, kun stressaan ajan valumista hukkaan. "Me ollaan vielä nuoria", se sanoo, kun mietin liian syvällisesti mitä esimies puheillaan tarkoitti ja siirtyykö tämä haave aina vain pidemmälle tulevaisuuteen.

Siinä missä minä luen blogeja ja keskustelupalstoja adoptiosta, mies luottaa omaan kiinnostukseensa psykologiasta. Se siis sittenkin tutkii, lukee ja miettii! Ja on ihanan jalat maassa. Välillä pelkään, ettei se tiedosta mahdollisia ongelmia, ettei sillä ole realiteettia kun se ei lue niiden jo tämän tehneiden kokemuksia. Mutta omalla tavallaan se kyllä lukee, tutkii ja pohtii. Valmistautuu.

Ihana kesä, älä lopu milloinkaan! Tässä hetkessä, tässä tilanteessa, olen niin onnellinen kuin voin vain olla. En pelkää tulevaisuutta, odotan sitä. Uskallan haaveilla. Joskus, joskus meilläkin on mahdollisuus. Jos vuoden päästä huomaankin olevani ilman työpaikkaa, pitää asioita vaan miettiä uusiksi. Mutta mikään ei tänä kesänä tunnu mahdottomalta.

Pieni katkeruus nosti taas päänsä...

...ja ärsytän itseäni. Huomasin ex-työkaverin profiilissa merkinnän liittymisestä ryhmään. Ryhmään, johon minutkin olisi kaksi vuotta sitten liitetty. Ryhmään, johon olisin kuulunut. Mutta en kuulu enää. Ja miksi se sattui, että ryhmän perustajana oli ihminen, jolle minä opetin "ammatin saloja"? Miksi siihen saa kuulua ihmisiä, jotka aloittivat minun jälkeeni mutta minulle sitä mahdollisuutta suoda.

On kauheaa, kun huomaan miten katkera olen edelleen kohtelustani. Se katkeruus, kyyneleet ja viha ei kuitenkaan muuta asioita paremmaksi. Se, että tiedän ongelman olleen henkilökemioissa eikä ammattitaidossani, ei auta. ÄRSYTTÄÄ. Ei enää kohteluni (tai no vähän sekin) vaan se että minua liikuttaa tämä asia vieläkin.

Olen ollut yli kaksi kuukautta töissä. Työporukka on mahtava. Työ on mielekästä ja vaihtelevaa. Mutta ei koulutustani vastaavaa. Työ ei vaadi erillistä koulutusta. Työnantaja on kuitenkin hyvä, ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Koulutustani vastaavaa työtäkin ehkä. Ei kai entisen työpaikan surut ja murheet siis voi enää painaa mieltä alas?

Ehkä se adoptiokin on siksi mielessä ja puheissa koko ajan. Eteenpäin, kiitos. Jotain ihanaa välillä elämään. En halua palata tähän kuoppaan.

Kiinan kadotetut tyttäret

Kevyttä pientä iltalukemista? Ehkei. Mutta Xinranin kirjaa tuli silti luettua iltalukemisena, aina ennen nukkumaanmenoa. Tarina kerrallaan, aina sinne loppukiitoksiin saakka. Uskomattomia ja uskottavia kohtaloita, en oikein aina voinut uskoa että luin todellisia tarinoita.

Ja ne tyttäret tuli myös uniini. Meillä oli pieni, kiinalainen tytär. Täällä minä sen kanssa touhusin ja olin onnellinen. Sen muistan unesta parhaiten, että vaikka välillä oli vaikeaa niin olin kovin, kovin onnellinen. Näin unta, että nukuimme kaikki kolme sängyssä, pidin pienen kädestä kiinni ja muistan miettineeni, että joskus tämä tuntui niin kaukaiselta haaveelta ja nyt se on tässä. Käsi kädessäni, tuhiseva lapsi vieressä.

Nyt kun kirja on loppu, melkein jään ehkä kaipaamaan näitä unia. Jatkuisikohan ne vielä?

Kaksi.

Kaksi vuotta. Kaksi ihmistä. Kaksin.

Kaksi vuotta olen ollut tarpeeksi vanha saamaan adoptioluvan. Vasta vajaan vuoden olen sitä halunnut edes yrittää hakea. Meneeköhän vielä kaksi vuotta ennen kuin sellainen voisi meiltä löytyä? Haluaisin melkein uskoa sitä rokotetutkimukseen liittyvää kirjettä, joka alkoi sanoilla "Nyt kun olet täyttänyt 25 vuotta...", ehkä ei olekaan vielä mennyt kahta vuotta?

Meidän perheeseen kuuluu kaksi ihmistä. Meillä ei ole lasta, meillä ei vietetä äitienpäivää toukokuussa eikä isänpäivää marraskuussa. Minä vietin sunnuntain neljän äidin seurassa. Olin 11 hengen pöytäseurueen ainoa nainen, joka ei ollut äiti. Äiti, mummo, täti, sisko. Kainaloon eksyi useamman kerran rakas kummipoika. Mietin kuunnellessani musiikkiesityksiä ja kummipojan huokailuja, että noinkohan jonain äitienpäivänä me olemme miehen kanssa kuunnellaan lapsemme huokailuja musiikin lomassa.

Projekti kerrallaan. Kohta valmis on projekti AMK-tutkinto. Sen jälkeen voin kohdistaa huomioni projektiin Painonpudotus. Ehkä sen aikana työpaikasta tulee vakituinen? Sitten voisi aloittaa projektin Adoptio.

Ei uutisia

Näin se elämä vaan rullaa eteenpäin. Jotain tapahtuu, mutta ei mitään maata mullistavaa. Haaveillaan uudesta sängystä. Kirjoitin työsopparin. Osteltiin miehelle uusia juoksukamoja. Mietitään jotain viikonloppureissua viimeistään syksylle. Joka arkiaamu menen töihin, ja se ei tunnu kurjalta.

Se sänky on jo pidempään seikkaillut meidän haaveissa. Se on iso investointi, jos hankimme juuri sellaisen, mistä on haaveiltu. Mutta varmasti sen arvoinen. Nyt kannattaa laittaa monta tonnia kiinni yhteen huonekaluun, kun siihen on mahdollisuus. Vielä ei varsinaisesti säästetä mitään varten. Paitsi nyt ehkä sitä sänkyä varten.

Työsopimus oli aluksi tullut väärillä päivämäärillä. Lyhyempänä, kuin mitä oli sovittu. Määräaikaisuuden perusteita olikin kaksi, fuusioitumiseen liittyvät syyt ja se äitiysvapaan sijaisuus. Pieni pilkahdus toivoa: äitiysvapaan sijainen olen vasta sopimuksen loppupäästä. Ehkä sopimusta jatketaan? Jos ei vakituiseksi, niin hoitovapaan sijaiseksi.

Mies aloitti juoksemisen taas innoissaan. Tai aloitti, vuoden ympärihän se juoksee. Mutta nyt uutta virtaa uusista vaatteista ja kengistä. Se mietti minulle, että onkohan lapsesta sitten kivaa jos isä on maratoonari. Ihana.

Meidän edellisestä ulkomaanreissusta on kohta vuosi. Köyhä vuosi takana, ei ole voinut edes miettiä mitään matkoja. Nyt molemmat ollaan taas töissä, eli se viikonloppureissu ei olisi niin suuri taloudellinen panostus, mutta antaisi sitäkin enemmän. Minä en saa kesäkuukausille edes palkattomia vapaita, joten ehkä se siirtyy syksyyn. Nyt me voidaan vielä mennä ja tulla miten halutaan, ehkä ei ikuisesti.

Töissä olen niin usein meinannut lipsauttaa, että meillä haaveillaan adoptiosta. Jotenkin se vaan aina tulee esiin. Viimeeksi eilen bongasin työpaikan intrasta uutisen "Adoptiolasten vakuutukset". Meinasin hihkaista ääneen. Olin kuitenkin hiljaa, luin uutisen ja klikkasin sen perässä olevaa linkkiäkin. Nämä jutut voi joskus koskea meitä!

Tällaisia pieniä juttuja, elämää. Ei mitään dramaattista, ei muutoksia, ei etenemistä. Ja sitten kuitenkin niitä pieniä juttuja, jotka on joka päivä läsnä. Ja paljon, paljon rakkautta. Jaksan odottaa.

Päivä kerrallaan

Viikko taas takana. Työ alkaa mennä rutiinilla. Joka välissä ei tarvitse kysyä miten tällainen tapaus pitikään käsitellä. Sähköpostilla ilmoitetaan määräaikaisista, jotka on vakinaistettu. Se hoitovapaan sijainen vakinaistettiin. Sillä taisi olla sopimus pitkälle vuoteen 2015. Omaa sopimusta ei ole vieläkään näkynyt... Voisikohan ne muuttaa minut sen vapautuneen hoitovapaan sijaiseksi?

Jos tietäisin, että kaksi vuotta on töitä, varmasti, voisiko jo tehdä jotain? Kysyin mieheltä, että jos saan tietää töiden jatkuvan aluksi sovittua pidempään, niin voidaanko me aloittaa neuvonta. Pelottaa, että jono on kamalan pitkä. Ensin odotamme, että taloudellinen tilanteemme on varma ja pysyvä. Sitten odotetaan, että saadaan aloittaa neuvonta. Jos siitä selviää, odotetaan adoptiolupaa. Ja kun sen saa, odotetaan taas. Eikö joku näistä voisi olla lyhyempi?

Tuntuu, että ollaan odotettu jo niin pitkään. Mutta ei vielä vuotta. Alkuun se vilahteli keskusteluissa mahdollisuutena. Nyt kumpikin haluaa adoptoida. Minä edelleen välillä pelkään, että tuo ihana sanookin ei. Olen jotenkin herkkä sen asian suhteen. Kun se istuu tuossa sohvan toisessa päässä ja katselee autoja, en ajattele siitä juuri mitään. Mutta kun se sanoo, että tähän autoon mahtuisi sitten paremmin se lapsikin, huomaan että alkaa itkettää. Vaikka sitä pelottaa neuvonta, niin se tahtoo silti lähteä minun kanssani sille tielle.

Alle vuosi. Ja silti niin pitkään. Se pieni, kipeä kohta, jota en halua näyttää kenellekään, on päivä päivältä kuitenkin suurempi. Olen lapseton, enkä enää haluaisi olla. En voi olla varma, ettenkö olisi koko loppuelämäni lapseton, ehkä me emme kelpaa adoptiovanhemmiksi. Mutta voin elää vain päivän kerrallaan. Asioilla on tapana järjestyä. En halua unohtaa elää. En ole unohtanut elää. Odotan, mutta elän.

Kahvitaukokeskusteluja

Työpaikalla pitää taas sopeutua uuteen ryhmään, opetella tuntemaan uusia ihmisiä ja niiden perheitä. Kenellä on pieniä lapsia, kenellä aikuisia, kuka pitää lapsenaan sitä rakasta lemmikkiään. Suurin osa meistä samaa työtä tekevistä on nuoria, opiskelijoita. Mutta sekaan mahtuu siis kyllä niitä nuoria perheitä ja äitiyslomaansa odottelevia.

Kahvitauolla tulee puheeksi tarjolla olevat vakipaikat. Aika moni meistä on määräaikaisena töissä. Huomaan, että olen jo hypännyt yhden vaiheen yli, olen määräaikaisessa työsuhteessa kuitenkin ihan firman omana työntekijänä. Monet ovat aloittaneet vuokratyöläisenä. Moni haaveilee siitä vakipaikasta. Ainakin me kokopäivätyötä tekevät.

Vakipaikka houkuttelee varsinkin perheen perustamista miettiviä. Pitkillä määräaikaisilla sopimuksilla olevat suunnittelee äitiyslomaa keskelle sopimusta. Yksi tietää kertoa, että joku määräaikainen työntekijä oli tullut raskaaksi kesken sopimuksen ja sitä oli sitten jatkettu pitkälle tulevaisuuteen. Yli äitiysloman ja hoitovapaan.

Minä istun siinä vieressä. Hymyilen. Naurahtelen oikeissa kohdissa. Kuuntelen. En vieläkään koe vaikeana muiden lapsia tai lapsihaaveita. Olen kuitenkin tietoisempi, että kaikille niitä lapsia ei tule. Sitä silti pidetään automaattisena. En voi olla miettimättä, kuinka kauan minä joudun odottamaan. Olenko tarpeeksi hyvä uudessa työssäni, jotta minut vakinaistetaan nopeammin kuin joku toinen? Kannattaisiko vain luottaa, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan niitä tehdä?

Joka päivä minä en laske hukkaan mennyttä aikaa. Joka päivä en mieti tulevaisuutta. Joka päivä en kaipaa. Joka päivä en halua sanoa, että toiset meistä ei vaan tee niitä lapsia sopivaan väliin. Mutta aina välillä. Ja silloin se hymy peittää jotain sellaista kipeää, jota en tiennyt itsessäni olevan. Ja minä en tiedä huomaako joku sen. Minä näen sen miehen katseesta, ehkä hänkin minun. Mutta me vain odotamme. Odotamme, että voisimme aloittaa sen odotuksen joka tuntuu vielä pidemmältä.

"Määräaikaisuuden peruste: äitiysloman sijaisuus."

En ennen tätä päivää tiennyt, mikä on pitkän määräaikaisen työsuhteeni määräaikaisuuden peruste. Veikkailtiin äitiyslomaa miehen ja äitinikin kanssa, kun kyse on yli vuodesta. Mutta työnantajani rekrytoi enemmänkin porukkaa samanaikaisesti minun kanssani eli en voinut olla varma (tuskin yli 10 ihmistä jäi samaan aikaan äitiyslomalle!). Minun sopimukseni on kuitenkin pidempi, kuin muiden kanssani alottaneiden ja ainoa, jonka määräaikaisuudelle on selkeä syy. Muille ei syytä ole edes ilmoitettu...

Ilon pilkahdus siis, sillä tämä reilun vuoden sopimus voi helpostikin jatkua. Aikaisemmin jo huomasin olevani melkoisen varma siitä, että sopimusta jatketaan. Parille muulle oli suoraan jopa ilmoitettu, että sopimukselle onnistuu luultavasti jatkoakin, jos työnsä hoitaa hyvin. Olenko minä siis todella löytänyt työn, joka kiinnostaa minua ja jossa voisin jatkaa vaikka vakituisestikin? Ensi-ihastus uuden työnantajan kanssa on täydessä kukassaan, paikka vaikuttaa (lähes) täydelliseltä ja haluan itsenkin tehdä hyvän vaikutuksen.

Pienen pieni toive vain... Voisinko saada jatkaa pidempään, vakituisesti? Voisinko? Pystyisimme sitten ottamaan sen askeleen, sen pienen mutta niin suuren suuren. Sen askeleen, josta olemme haaveilleet kuukausia. Sen askeleen, joka pyörii molempien päässä päivittäin. Ja kaikki ne, jotka tulevat sen jälkeen. Aina siihen saakka, että jonkun uuden määräaikaisen työntekijän voisi palkata minun tilalleni, kun jäisin kotiin lapseni kanssa.

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Vauvauutiset tunkeutuvat naamakirjan uutisvirtaan. Ai noiden vauva on nyt syntynyt. Ai tuo haluaisi synnytyksen jo alkavan. Ai tuo odottaa jo toista lastaan. Vauvat kummittelevat myös siinä sivupalkin mainoksissa, ruokaa ja vaatteita uudelle vauvalle.

Minä en koe kipeää pistoa missään lukiessani näitä vauvauutisia. En ole superiloinenkaan kyseisten ihmisten puolesta, koska he eivät ole minulle niin läheisiä; entinen opiskelukaveri, nykyinen opiskelukaveri ja miehen kaverin ex-vaimo(tämä on ehkä hienoin yhteys!). Tehkää, tehkää vaan niitä vauvoja. Minulle niitä ei tule. Minä en koskaan laita seinälleni ultraäänikuvaa enkä kerro vauvan touhuista vatsassani enkä saa sitä vastasyntynyttä syliini.

Joskus aiemmin koin nämäkin asiat ahdistavina. Muut menivät hurjaa vauhtia eteenpäin elämässään, saivat siihen lisää sisältöä. Lisää rakkautta. Minulle se olisi vasta vuosien päästä edessä. Jos silloinkaan. Vaikka meillä puhutaan että sitten kun meille tulee lapsi, niin eihän sitä tiedä tuleeko. Onko meillä ikinä sellainen tilanne, että se olisi mahdollista, ollaanko me edes muodollisesti päteviä vanhemmiksi?

Mutta me haaveillaan. Meidän omassa kodissa olisi huone lapselle. Meidän lapselle luettaisiin paljon. Meidän lapsi kuulisi paljon musiikkia. Olisiko se tyttö vai poika? Mikä sen nimeksi tulisi? Saisinko minä opettaa sille sitä toista äidinkieltäni? Minä haluaisin tehdä lapselle peiton, pupun, possun...kivoista, värikkäistä kankaista. Me haluaisimme tehdä siitä lapsesta onnellisen, tehdä sen kanssa mukavia mutta ihan tavallisia juttuja.

Mutta niin. Tehkää te niitä vauvoja. Laittakaa niiden kuvia sinne naamakirjaan. Rakastakaa niitä. Minäkin vielä joskus rakastan jotain toista yhtä paljon, kuin tuota ihanaa tuolla viereisessä huoneessa. Minä aloitan ylihuomenna työt. Minunkin elämäni etenee. Hitaasti, mutta varmasti.

Iloisen toiveikas viikonloppu

Meillä on viikonloppun haaveiltu omasta asunnosta. On katseltu myynnissä olevia, mietitty minne päin kotikaupunkia olisimme valmiita muuttamaan ja onko sitä pakko olla ihan se oma sauna. Iloisen toiveikasta siis, vielä joskus me olemme taloudellisesti siinä tilanteessa, että voimme ostaa oman kodin. Kodin, jossa olisi huone lapselle.

Ennen tätä viikonloppua meillä stressattiin paljon. Rahasta, tai enemmänkin sen puutteesta. Siitä kun mikään ei etene ja tilanne pysyy koko ajan samana. Ikinä ei tunnu se päivä paistavan meidän risukasaamme vaan aina kun ajattelemme kaiken olevan hyvin, niin puskista tulee joku uusi suru ja murhe.

Mutta miksi nyt sitten tätä iloa ja toivoa? Sain perjantaina puhelinsoiton, jota en enää odottanut. Kutsu työhaastatteluun. Olin innoissani, niin oli mieskin. Piti jaksaa odottaa tiistaihin saakka, että asia etenisi. Viikonloppu tuntui pitkältä... Mutta tänä aamuna lähdin bussilla kohti keskustaa. Bussi hajosi. Ehdin silti ajoissa neuvottuun paikkaan. Ainahan sitä miettii, että onko paras hakijoista, tässä tapauksessa vielä enemmän, kun haastattelu aloitettiin ryhmässä. Muita hakijoita katsellessa kävi taas mielessä se "miksi minä olen täällä"-ajatus, mutta onneksi vain hetkellisesti.

Tämän työpaikan minä halusin. Se ei ole täydellinen, se on vain määräaikainen, mutta sellaista työtä jota todella haluaisin tehdä ja jossa uskoisin olevani hyvä. Taidot ainakin riittävät, vai riittävätkö sittenkään? Ehkä se oli se positiivinen asenne, "minä saan tämän paikan" tai se enneuni, jossa allekirjoitin työsopimuksen 12. päivä. 

Minulla on töitä! Askel askeleelta, lähemmäksi niitä unelmia.

Ja minä itkin.

Meillä on pohdittu viime päivinä mm. sitä, pitäisikö alkaa puhumaan kun eikä jos miettiessämme lapseen liittyviä asioita. Keskusteltu vanhemmuudesta. Selvitelty mahdollisuuksia.

Ja tänään minä itkin. Itku tuntuu nytkin olevan jotenkin herkässä. Mutta erityisesti viimeisen tunnin ajan.

Olin lukenut eräästä dokumentista netissä. Miettinyt, että voisihan se olla mielenkiintoinen. Mutta tuskin sitä täällä tulee ikinä vastaan. Siellä se nyt kuitenkin oli, erään satunnaisen blogin merkinnästä bongattuna, linkkinä Yle Areenaan. Ja minä katsoin sen. Ja itkin.

Ihanasti sanottu.

Me emme osaa miehen kanssa kovin hyvin suunnitella ruokajuttuja. Joskus meillä oli muutama vakiruoka, joita pyöriteltiin eri järjestykseen viikottain. Puolivalmisteita usein, koska kumpikaan ei jaksa alkaa tekemään monimutkaista ruokaa työ- tai koulupäivän päätteeksi. Emme osaa myöskään suunnitella ruokailuja kovin pitkälle, helposti tulee mentyä kauppaan joka päivä ja siellä sitten mietittyä että mitä sitä tänään syötäisiin. Yritän aina välillä suunnitella etukäteen, mutta miehelle aiheuttaa stressiä se yksikin päivä viikossa, kun kauppa ei ole auki. (hemmetin kirkkopyhät)

Kohta jo kaksi vuotta olen ollut "ruokavammainen" eli ruokavalioni on hyvin rajoitettu. Se tuo lisähaastetta ruokailuihin, kun olisi helpompi tehdä kahdelle ruokaa kuin molemmille omaan ruokavalioon sopivat yhden hengen annokset. Joskus kokkailtiin niin, että mies sai aina ruoasta pariksikin päiväksi eväät, mutta se ei ole toiminut kun monta päivää samaa syödessä kuulema alkaa tökkimään.

Eilen taas pällisteltiin kaupassa, että mitä sitä nyt sitten söisi taas. Ja sitten se toinen sanoi jotain ihanaa. "Miten me pärjätään, jos meillä on lapsi, kun ei edes meille kahdelle aina keksitä sopivaa ruokaa?" ♥

Aika rientää

Helmikuu on jo kohta lopuillaan. Mikään ei ole muuttunut. Samaa vanhaa, päivästä toiseen. Aina välillä odotan kesää. Syksyä. Ensi joulua. Missä me olemme silloin, onko se vieläkin sitä samaa? No, kai jokin muuttuu jos statukseni vaihtuu opiskelijasta työttömäksi.

Opiskelutoverini on viimeisillään raskaana. En ole nähnyt häntä yli puoleentoista vuoteen. Joillakin siis asiat muuttuvat, joillakin päivät eivät ole sitä samaa massaa. Työpaikka, perhe. Minä vain kirjoittelen vuoronperään opinnäytetyötä ja työhakemuksia. Ei perhettä.

Minä haluan tehdä lapselleni tilkkutäkin. Enkä ihan minkä tahansa tilkkutäkin, vaan sellaisen mikä on tehty Marimekon "Tilkkutäkki"-kankaasta. Mieskin ihastui näyteikkunan "Jakari"-kankaaseen. En enää mene niin rikki, kun muilla on se mitä minä haluaisin, mutta huomaan haaveilevani enemmän. Imen itseeni taas tietoa, kaiken mitä löydän.

Mutta olen minä onnellinen. Olisin varmasti onnellinen, vaikka olisimme loppuelämämme kahdestaan. Silloin olisin ehkä onnellinen, vaikka en ikinä saisikaan töitä. Kyllä me kahdestaan pärjättäisiin miehen palkalla. En kyllä kestäisi pelkkää kotona oloa. Yrittäjäksi minusta ei ole. (paitsi jos voitamme lotossa, sitten voin toteuttaa sen ensimmäisen unelmani, sen pidempiaikaisen) Olisiko se sitten taas uusi tutkinto, jokin uusi ala? Välillä tuntuu, että olen edelleen siinä samassa paikassa kuin lähes kahdeksan vuotta sitten. Mitä ihmettä minusta oikein isona tulee?

Olin myös onnellinen, kun luin tämän.

Lapsia siellä, lapsia täällä

Yritän painaa kaiken adoptioon liittyvän taka-alalle mielessäni. Oikeastaan kaiken lapsiin liittyvän. Olen kaksi päivää bussissa tuijottanut penkkien selkänojaan liimattua mainosta, jossa etsitään sukusolujen lahjoittajia. Kampaajalla katselin eilen pientä, pulleaa poikaa, joka ei aivan rauhassa antanut äitinsä leikkauttaa hiuksia. Yöllä näen unta, että meillä on lapsi.

Kaksi viikkoa sitten olin täynnä raivoa ja pelkoa. Raivoa, kun maailma on epäreilu ja pelkoa, että putoan taas sinne syvään kuoppaan enkä vieläkään uskalla hakea apua. Raivo katosi, kun näin sen aiheuttajan luikkivan minua pakoon, kun sain hänet sanattomaksi. Pelko ei ehkä ihan vieläkään. Kaikessa haikeudessa aina välillä ajattelen että mitä merkitystä millään on. Minusta ei tule koskaan mitään. Vaikka valmistuisin, en koskaan saa töitä. Kun en saa töitä, en koskaan saa perhettä. Minulla on maailman ihanin mies, mutta riittääkö se. Jos ei ole työtä, olen päivät pitkät kotona ja ehdin miettiä asioita ihan liian pitkään...

Tuoreimmassa unessa ystäväni, joka on vannoutunut vela, olikin adoptoinut. Hän palautti lapsen, kun se ei heti osannut käyttäytyä. Liian villi, liikaa työtä. Ja minä muistan ihmetelleeni, mistä he saivat koko hommaan rahat. Ja sitten eivät kuitenkaan lopulta halunneet lasta. Tätä edeltävänä yönä me olimme miehen kanssa päättäneet, että ei siitä adoptiosta tule koskaan mitään, tehdään oma. Ja oman me saimme. Se oli sellainen pieni, pullea vauva, kuin päiviä myöhemmin näin oikeasti siellä kampaajalla.

En haluaisi nähdä näitä unia. En haluaisi ajatella koko asiaa. Ja huomaan, että se on vaikeaa. Eilen selvittelin pidempään sitä sukusolujen lahjoitusta. Jos minun soluni eivät omaan käyttöön koskaan pääse, voisivatko ne toteuttaa jonkun toisen unelmat? Olisiko minusta sittenkin tekemään jotain hyvää tässä maailmassa, vaikka olen välillä niin rikki ja väsynyt, etten usko merkitseväni mitään.

Sekalaista pohdintaa adoptiosta ja elämästä

Ajatukset ei oikein tahdo pysyä kasassa. Opinnäytetyö on auki koneella, mutta otsikkoa enempää en tänään ole kirjoittanut. En kestä epäreiluutta, ja siksi päässä pyörii samat asiat uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän etten asialle voi mitään. Kyllä, minua on kohdeltu epäreilusti, mutta en voi valittaa siitä kenellekään. Minulla ei ole oikeuksia. Silti pohdin, että miten parhaiten saisin tämän pahan olon pois sisältäni. Kiusa se on pienikin kiusa, ja kysyin sitten uusia työtodistuksia arvioinnilla ja työsuhteen päättymisen syillä. Voin noutaa sen huomenna. Olipa helppoa, tällä kertaa.

Adoptio"vapaasta" olen lipsunut. Ehkä siinä on jotain sellaista epätoivoista takertumista, kun pelkään etten ikinä saa töitä ja siten se lapsen tulo ei ole koskaan mahdollista. Luen läpi suomalaisblogien uudet merkinnät, käyn ihmettelemässä avoimilla keskustelupalstoilla ja kun se ei riitä, siirrytään kansainvälisen tuotannon pariin. Ja sitten minua alkaa ärsyttää.

Miksi niin usein törmää varsinkin amerikkalaisiin perheisiin, jotka adoptoivat koska se on "jumalan tahto"? Jumala on heille kertonut, että adoptoida täytyy. He tekevät sen saman jumalan työtä, kun pelastavat lapset kotiinsa. Argh. En nyt sitten tiedä, onko tuo jumalan käsky huonoin syy adoptoida, mutta minusta se vain kuulostaa siltä, että ei ole omaa syytä. Kyllä minä ainakin olen aika itsekäs mielestäni, kun haluan lapsen. Minulle ei kukaan yliluonnollinen olento ole sanonut että kuules, sun pitäis kyllä adoptoida. Ja mielellään ainakin kolme lasta mahdollisimman pienellä aikavälillä, ehkä jopa pari samalla reissulla.

En väitä, etteikö nuo lapset ole varmasti päässeet rakastavaan kotiin, mutta kerrotaanko heille sitten että ei me nyt muuten oltais sua tänne haettu, mutta kun jumala käski. Ei minulle ainakaan silloin tulisi lapsena olo, että minua on kovasti toivottu ja odotettu perheeseen. Muutenkin vierastan kauheasti uskonnon ja adoption yhdistämistä. Olen varmaan puolueellinen, koska meistä kumpikaan ei kuulu kirkkoon. Me emme siis tulisi muutamaan kontaktiin kelpaamaan, koska emme usko jumalaan emmekä ole tapauskovaisia, jotka silti kuuluisivat kirkkoon ja kävisivät siellä kerran vuodessa. En silti usko, että me olisimme tällaista tapauskovaista pariskuntaa huonompia vanhempia.

Ystäväpiiriimme kuuluu myös pariskunta, joille uskonnolla ja kirkolla on suuri rooli elämässä. He ovat jopa tavanneet sen kautta. Ihania ihmisiä, ja myönnän tunteneeni pienen piston itsessäni, kun huomasin miten paljon lisää se tuo heidän elämäänsä. Mutta olen kokeillut sitä polkua jo kerran. Olin aktiivinen seurakuntanuori, joka halusi niin kovasti kuulua joukkoon. Mutta niin hyvin kuin opinkin rukoukset ja laulut, ei niistä ikinä tullut sanoja kummempia. En tuntenut vieläkään, että joku jossain voisi olla sellainen yliluonnollinen juttu johon luotan ja turvaan.

No niin, menipä sekavaksi. Ehkä tuo alkupään kirjoittelu liittyy lopulta kuitenkin tähän samaan. Minä en kestä epäreiluutta, olisi ihana uskoa, että paha (ja epäreilu!) saa aina palkkansa ja tämä oli vain osa jotain suurempaa suunnitelmaa.

Masentavaa

Voiko mikään saada ihmisen helpommin masentumaan ja samaan aikaan raivostumaan, kuin hylkäävä vastaus työhakemukseen? Varsinkin sellaiseen työhön, jota olet tehnyt vuosia. Samassa firmassa.

Masentaa, koska en kelpaa edes entiseen työhöni. Työhön, jonka lopetin kun en enää jaksanut jatkuvaa pomputtelua. On töitä, ei ole töitä, ehkä on töitä. Arvostuksen puute oli välillä murskaavaa. Kun työsopimusten tunnit vain pieneni. Olin vaikea, kun pidin omista oikeuksistani kiinni. Sain haukut puhelimessa kesken työvuoron esimieheltä, kun kieltäydyin tekemästä vuoroja joita ei oltu hyväksytetty minulla, vuokratyöntekijällä. Itkin usein, useammin raivosin ja myönnän olleeni katkera varsinkin viimeisen vuoden aikana. Se ehkä näkyi, mutta ei ikinä asiakkaille. Minulla oli paha olla. Mutta viimeinen pisara, se joka katkaisi kamelin selän, oli kun en edes kelvannut ilmaisena harjoittelijana firman toiselle osastolle. Palautin työvaatteet ja tappelin työtodistuksista monta viikkoa. Vannoin, etten ikinä ikinä ikinä palaa samaan paikkaan.

Viikko sitten huomasin, että tuo entinen työnantajani haki kahta uutta työntekijää. Harvinaista, sinne ei yleensä julkisesti haeta uusia ihmisiä vaan paikat täytetään ottamalla harjottelijoita ja jakamalla tunteja muiden kesken. No, ei se ota jos ei annakaan, eli tietenkin laitoin hakemuksen. Pidin työstä, työkaverit oli ihan huippuja ja kyllähän tuollainen isompi firma on aina kiva työnantaja. Ja mikä parasta, kyseessä oli vakituinen virka. Eli juuri se, mitä ikinä halusin. Laitoin heti hakemuksen, kumpaankin paikkaan. Kai nyt edes saisin kutsun haastatteluihin, kun olin monta vuotta jo heille tehnyt samaa työtä, välissä vain reilun vuoden tauko.

Tänään sain postia. "Kiitämme mielenkiinnostasi ja hakemuksestasi xxxx tehtävään. Valintamme ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa kohdistunut sinuun." En sensuroinut tätä viestiä, siinä oikeasti luki xxxx tehtävään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. En siis kelpaa entiseen työhöni? Ja ilmoitatte siitä minulle kaksi viikkoa ennen kuin hakuaika edes päättyy? Totta kai otin sen henkilökohtaisesti, pakko tässä taustalla on olla jotain.

Ja niin siinä kai sitten olikin. Entinen työkaverini, itseasiassa ihminen jonka opetin siihen työhön, tiesi kuka on päättämässä noista hakijoista. Se oli se entinen esimieheni. Joka sai minut tuntemaan oloni täysin mitättömäksi, joka ei koskaan kiittänyt hyvästä työstä tai osoittanut muutenkaan arvostavansa joustoa tehdessäni yli 12 tunnin vuoroja. Ei, olin vaikea koska vaadin itselleni kuuluvat lisät ja hankala kun en suostunut opiskellessani tekemään yövuoroja keskellä viikkoa. Ei ilmeisesti auttanut, että lähiesimieheni piti minua loistavana työntekijänä ja on suositellut minua jokaiseen saman alan paikkaan jota olen hakenut. Myös näihin kahteen paikkaan, joissa hän olisi edelleen lähiesimiehenä.

Tällä kirjoituksella ei ole mitään tekemistä sinällään meidän lapsettomuuden kanssa, mutta jonnekin oli pakko purkaa. Haluaisin käyttää oikeita nimiä, mutta en halua oman henkilöllisyyteni paljastuvan. Nykyisiä työntekijöitä on kielletty puhumasta firmasta. Minua ei voi kukaan enää kieltää, mutta en tiedä kuka kuuntelisi. Kuka saisi tämän pahan olon katoamaan, jonka se entinen esimieheni sai istutettua minuun ja jonka tuska palasi aallon lailla, kun tajusin että sama henkilö pystyy edelleen seisomaan unelmieni tiellä. Saanko käydä huutamassa kasvotusten, että SINUN takia minulle ei tule lasta, koska SINÄ olet pikkusieluinen ja surkea esimies? Katsoisi ympärilleen, kuinka monta pitkäaikaista työntekijää onkaan karkoittanut paikasta, jossa työsuhteiden kestot ennen määriteltiin vuosikymmenissä. Nyt siellä käydään vain kääntymässä, äkkiä pois, ettei paha olo jää pysyväksi. 

PS. Miksi ihmeessä tämä on tällaista minitekstiä vaikka miten vaihtelen kokoa? No, niin. Minulla on vielä enemmän sellainen olo, että haluan käydä huutamassa sille maailman surkeimmalle esimiehelle naamapunaisena. Eilen suosittelijaltani oli tosiaan kyselty minusta ja sitten vielä sanottu, että kutsuvat minut ehdottomasti haastatteluun. Kaksi tuntia tämän keskustelun jälkeen sain tuon hylkyviestin. Toisen positiiviset kommentit eivät selkeästikään riitä kyseenalaistamaan idiootin mielipidettä minusta. 

Mielensäpahoittaja

Minä niin mieleni pahoitin... tai enpä edes oikeastaan. Sitä on ehkä herkempi tietyille asioille, mutta vielä en oikeastaan niinkään loukkaannu ajattelemattomasti esitetyistä sanoista.

"Adoptoidut berberinskinkit on kotiutettu"

"Ai tuleeko teille sieltä vauva?" (kommentti koski odottamaamme pakettia Kiinasta)

Otit sitten berberinskinkit lapsiksesi? Miten hienoa. Adoptio on minun mielessäni lapseksiotto. Ymmärrän, että monet kokevat koirien, kissojen ja muiden elukoiden adoption ihan kivana ja sopivana terminä. Mutta ei kukaan kai niitä lemmikkejä adoptoi, ainakaan siinä mielessä kuin minä adoptiosta haaveilen. Lemmikit voivat olla kuin lapsia, ja yhtä tärkeitä kuin ihmiset. Mutta ei niitä adoptoida.

Meidän adoptioajatukset ovat vielä hyvin pienen piirin tietona. Kommentin kiinalaisesta paketista lausunut henkilö ei kuulu tähän pieneen piiriin. Mutta jos meidän paketti olisikin ollut tulossa vaikka Ranskasta tai Yhdysvalloista, ei siellä varmaan olisi ehdotettu olevan vauvaa. Lapsitehdas Kiina lähettää nykyään toiveittesi mukaisen ipanan paketissa kätevästi kotiovelle! Helppoa ja nopeaa. (valitettavasti meidän paketissa ei ollut lasta, tälläkään kertaa)

Nopeaa tai helppoa adoptointi ei ole. En voi päättää minkä rotuisen lapsen haluan ja etsiä sopivaa pentuetta josta sellainen käydä hankkimassa. En voi myöskään tilata sellaista Kiinasta tai mistään muustakaan maasta. Keskusteltiin ystäväni kanssa siitä, miksi haluamme odottaa adoptioprosessin aloitusta jos kerran pelkään jo, ettei meille tule lasta sitäkään kautta kun kaikissa maissa odotus venyy ja venyy. Neuvoin häntä mieluummin yrittämään sitä jälkikasvua perinteisemmin menetelmin, on halvempaa, helpompaa ja nopeampaa.

Meille ei ikinä tule biologisia lapsia, mutta en tiedä tuleeko lapsia muutenkaan. Mies jo sanoi, että ehkä se olisi helpompi yrittää tehdä ne itse. En tiedä kuinka tosissaan se oli, koska ei olla ikinä puhuttu asiasta aiemmin. Meistä kumpikaan ei halua tarkoituksella tehdä sairasta lasta. 50% mahdollisuus terveeseen on jotenkin, noh, ei nyt huono tilanne mutta ei ideaali. En pelkää omien allergioideni ja sairausteni periytymistä. En siis halua "tervettä" lasta, mutta en halua lähteä tekemään geenivirheellistäkään tietoisesti. Ja niin. Ei kukaan voi taata, että me saisimme aikaiseksi uutta elämää muutenkaan, eli voi olla että tähän samaan tilanteeseen päädyttäisiin lopulta kuitenkin. Pahoittamaan mielensä lemmikkiadoptioista ja Kiina-paketeista.

Töitätöitätöitä

Epätoivon iskiessä, voi hakea myös "vanhaan" työhönsä. Oikein kahdella hakemuksella. Jos en nyt saa edes haastattelukutsua (luulisin olevani aika pätevä työhön, jota olen tehnyt yli kolme vuotta samalle firmalle) niin voi palata tuo viikon takainen ahdistus ja masennus.

Työhakemusten saldo tälle viikolle: viisi. Hylkäyksiä: yksi. Ja tuonne yhteen paikkaan oli yli neljäsataa(400!) hakijaa, eli ei ihme etten päässyt edes haastatteluun. Töitätöitätöitätöitä. Mullehetinyt.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viime viikon ahdistusta ja masennusta en osaa oikein selittää. Tuntui etten ikinä pääse elämässäni mihinkään. Etten koskaan valmistu, tai edes halua valmistua, koska sitten en olisi opiskelija vaan työtön. Lisänä tähän "oon huono eikä musta koskaan tule mitään, ei edes äitiä"-oloon oli vielä ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta. En halunnut. Niillä oli kaikkea mitä minulla ei koskaan tulisi olemaan. Talo. Työpaikat. Perhe. Lapsia.

Lopulta mies tapasi nämä sille tutut ihmiset yksin. Ja minua harmitti. Yritin kyllä silloin saada itseni lähtemään, ahdisti vaan enemmän kun huomasin miten vaikeaa minun oli katsoa miehen ahdistusta vieraaseen paikkaan menosta. Etten pystynyt olemaan toiselle tukena, se oli melkein kauheampi tunne kuin se oma sisäinen ääni joka huusi etten tahdo tavata ketään.

Viikko eteenpäin. Kyllä tämä tästä. Minusta tulee joskus jotain. Kuukauden lopussa aion palauttaa opinnäytetyöni raakileen ohjaajalle. Ja pahoitella viivästystä. Helmikuun lopussa se saisi olla jo valmis. Jäisi vielä kuukausi aikaa byrokratialle opintotuen rahoittamana. Kyllä minusta tulee jotain. Mutta äiti? Se tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Haluaisin vain nukkua

Haluaisin vain nukkua. Sängyssä kuuntelen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Ja toivon, että joku sanoisi ne sanat minulle.

May you find solace in the gentle arms of sleep
Despite the wolves outside your door
In time you will see them all as harmless
And their idle threats easy to ignore

And if ever fate should choose to smite you
Stand your ground, never walk away
Please don't ever let the world defeat you
Don't get buried in its decay

As you drift into the gauzy realm of dreams
May you take comfort in the thought that you are safe
For it only takes a fraction of a second
For all of this to change

Return to me
When slumber's fog has lifted
Return to me
Stronger than before

As you sink beneath the soothing streams of time
May you be thankful that you had another day
For there comes a time when each of us will enter
A sleep from which we will never wake

And if ever fate should choose to smite you
Stand your ground, never walk away
Please don't ever let the world defeat you
Don't get buried in its decay

Close your eyes now, if only for a moment
For it's time you get some rest
The wolves are gone and nothing here can harm you
Let go of your fragile consciousness

 

Return to me
When slumber's fog has lifted
Return to me
Stronger than before

(Assemblage 23 - Lullaby)

Lukulista

Olen suorastaan ahmimalla lukenut kaikki adoptioon liittyvät löytämäni blogit. Sellaisetkin, joissa kirjoittelu on loppunut jo ehkä vuosia sitten. Lukijaksi ilmottaudun vain niihin, jotka edelleen päivittyvät. Tarkistan joka aamu Bloggerista, josko joku näistä blogeista olisi päivittynyt ja luen uudet merkinnät heti. Katselen näiden bloggaavien ihmisten lukulistaa, olisiko siellä joku uusi blogi, joku jota en ole vielä löytänyt, joku jonka lisätä omalle lukulistalleni.

Omassa blogissani ei näy lukulistaa. Luen kaikkia seuraamiani blogeja kuitenkin julkisesti, tällä nimimerkilläni. En siis lue salaa, mutta en myöskään koskaan kommentoi. On helpompaa olla näkymätön. Jos alan kommentoida, joku ehkä huomaa minut ja sitten minä en enää olekaan ei-kukaan. Mutta eilen huomasin että kommentoin tai en, joku oli löytänyt blogini.

Toki näen, että täällä on käynyt joku. Mutta suurin osa liikenteestä tulee erilaisten bottien kautta tai sitten kirjoitukseen "Adoptiovapaa", jolloin on varmaan etsitty enemmän tietoa adoptioon liittyvistä vanhempainvapaista eikä suinkaan omasta halustani (pelostani) pitää adoptioasiat jossain taustalla, kauempana.

Niin, aloitin eilen taas lukemaan uutta blogia. Tänä aamuna olen lukenut kyseisen blogin kaikki merkinnät. Kesken eilisiltaisen ahmintani kuitenkin huomasin jotain "järkyttävää". Minun blogini oli tämän bloggarin lukulistalla. Adoptioblogien joukossa. Minun blogini? Joku oikeasti on huomannut nämä kirjoitukseni, ja ehkä jopa seuraa näitä. Olin hämmentynyt.

Kirjoitan julkista päiväkirjaa, enkä edes aina miellä tätä adoptioblogiksi. En kuulu siihen joukkoon. En kuulu varsinkaan niiden kirjoittajien porukkaan, jotka ovat ensin (jopa vuosia) yrittäneet saada biologista lasta ja sitten hoitojen jälkeen päätyneet adoptioon. Ajattelenkin usein, etten ole saman arvoinen näiden bloggaajien, adoptoijien kanssa. Minä en ole vuosikausia haaveillut lapsesta, biologisesta tai adoptoidusta, emmekä me ole vielä ottaneet niitä ensiaskeleita edes siellä adoptiorintamalla.

En nyt tarkoita sitäkään, etteikö blogiani saisi lukea ja etteikö sitä saisi laskea adoptioblogiksi. Oli siinä järkytyksen ja hämmenyksen seassa pieni häivähdys iloakin: joku on kokenut minun kuuluvan joukkoon! Tietenkin tämän jälkeen tein omalle blogilleni saman kuin aina uusille löytämilleni: luin sen alusta loppuun, kertaistumalla (onneksi olen päivittänyt harvoin!). Sama teema toistuu, lähes joka toisessa kirjoituksessa. Haluan töitä, jotta voin mennä eteenpäin, jotta voin joskus tulla äidiksi. Toistoa, mutta se on puolen vuoden ajalta. Kai minä siis todellakin olen varma. Tavoitteet selvillä vuodelle 2013.

Ahdistus.

Viime viikot ovat juosseet ohi nopeasti. Aika kiiruhtaa, minun elämäni ei etene. Mikään ei etene. Yksi työhakemus lisää laittettu menemään. Yritän pysyä optimistisena, mutta alkaa tuntua etten koskaan ikinä pääse töihin. Alan kyseenalaistaa omia valintojani. Oliko fiksua polttaa sillat entiseen työpaikkaan, vaikka päätös vahvistui kyllä huimasti sieltä työtodistusta odotellessa. Kaikki, mitä inhosin, jatkui vielä yli puoli vuotta viimeisen vuoron jälkeen. Mutta jos olisin jäänyt, kestänyt sen mitä en halunnut kestää, niin olisiko minulla jo vakituinen työ?

Jos en saa töitä, emme voi alottaa adoptioprosessia. Se aika, jota tuntui olevan vuosia, onkin yhtä äkkiä kadonnut. Haluan kaiken, heti, nyt. Kun päätös on varma, molempien mielestä, on turhauttavaa vain odottaa. Kumpikin on samaa mieltä, mitään ei tehdä, ennen kuin taloudellinen tilanne on turvattu. Ennen kuin kummallakin on työ. Mies ei ehkä halua kauaa enää olla nykyisessä työssään, Minä en löydä töitä. Ei lasta meille.

Silloin 20-vuotiaana työterveyshoitajan kommentti siitä, että meillä on kiire jos haluamme adoptoida, tuntui täysin absurdilta. Nyt, 26-vuotiaana, minusta tuntuu että olen menettänyt jo vuosia. Tänä vuonna täytän jo 27, kaksi vuotta ollut "tarpeeksi vanha". Kyllä, aikaa on vielä vaikka kuinka. 18 vuotta ennen kuin se 45 vuoden ikä tulee vastaan. Sehän on vauvasta täysi-ikäiseksi tarvittava aika. 

Miehellä aikaa on vähemmän, kirottu ikäero. Ihana, täydellinen mies, me vain olemme niin eri ikäisiä. Hän itseasiassa harmitteli, kun tapasi vihdoin pariskunnan, joka on ollut meitä pidempään yhdessä. Ei sitten ottanut huomioon, että jos meillä olisi samanlaiset luvut jo taulussa, olisi seurustelu ollut alkuaikoinaan vähintäänkin kyseenalaista, laitonta. Kuusi vuotta, se ei ole paljon, mutta se on tarpeeksi. Meillä on ollut eri lapsuus, eri kokemukset. Eri aika odottaa.