Tämä tulee ja menee, kausittain. Mielialan mukaan. Elämän tilanteen mukaan. Mutta teen sitä edelleen: ahmin tietoa. Lisään seurattavien listalle uusia luettavia blogeja, kun olen ensin löydettyäni ne ahminut niistä kaiken jo kirjoitetun tiedon. Jään odottamaan lisää.
Välillä en pysty lukemaan mitään adoptioon liittyvää. Voin pahoin, itkettää ja surettaa, että jumitetaan aina vain paikoillaan. Omasta valinnasta, kyllä. Mutta kun pari viikkoa sitten olin menettänyt työmotivaationi ja aloin jo odottaa kauhulla ensi kesää, en halunnut lukea pitenevistä jonoista enkä edes niistä ihanista uutisista.
Tänä viikonloppuna olisin ehkä hymyillyt, jos jostain lukisin lapsen tulosta. Mutta sen sijaan itkin katsoessani tätä dokumenttia. Vaikka mies ei juurikaan jaksa samalla tavalla ahmia tietoa, tästä dokumentista sain hänet viereeni katsomaan pätkiä. Ei kyyneleitä, mutta sellainen miehinen reaktio. Lohduttava, koska häntä häiritsi samat asiat.
Vaikka aamulla voin pahoin (ehkä se osin johtui myös "aamupalastani", candy cornia ja pepsiä), niin olen tyytyväinen että ahmin. Ehkä sitten joskus vuosien päästä osaan arvostaa sitä, että silloin vielä kun oli aikaa, jaksoin ahmia. Pakko tämän pahoinvoinnin on olla lopulta hyväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti