Viime viikon aikana pyörittelin paljon päässäni kv-adoption mukanaan tuomia ongelmia. Ehkä suurin ulkopuolelta tuleva pelko lastaan odottavilla bloggaajilla tuntuu olevan rasismi. Muutama miettii, miten pienellä paikkakunnalla suhtaudutaan erinäköiseen lapseen.
Huomasin töissä miettiväni, että kuinka tuo mies kehtaa. Minun lapseni voi joskus olla se "mutakuono" tai "vinosilmä", joita hän haluaisi ajaa pois Suomesta. Kyseessä oli siis noin 60-vuotiaas mies*, joka veti herneen nenään kun puhuin venäläiselle asiakkaille venäjää ne muutamat lauseet. Suomessa pitää kuulema puhua suomea, jos ei ymmärrä tätä kieltä niin voi poistua. Tämä sitten jatkui sille linjalle, että kaikkien pitäisi äänestää persuja ja "Suomi suomalaisille"-jutuilla. Minuun sattui, vaikka sitä lasta ei vielä ole. Eikä ehkä tulekaan. En tiedä, olisinko voinut olla yhtä diplomaattinen, kuin kollega joka tätä herraa palveli. Minun lapseni olisi erivärinen, mutta silti suomalainen. Kahden suomalaisen lapsi.
Minun maailmani on aina ollut monivärinen ja monikulttuurinen. En oikein osannut edes ajatella, kuinka nuoresta minusta on tältä tuntunut. Luulin, että taustalla on peruskoulun jälkeiset kansainväliset tutkinnot ja työ monikulttuurisessa päiväkodissa. Parhaat ystäväni eivät ole Suomesta. Kulttuurishokki oli lähes mitätön puolen vuoden opiskelijavaihdossa ihan erilaiseen kulttuuriin toisella mantereella ja siellä viihdyin eurooppalaisten vaihtareiden lisäksi melkein paremmin niiden Aasiasta tulleiden kanssa.
Vasta viikonloppu vanhempien luona siellä lapsuuteni kotikaupungissa sai ymmärtämään, miksi minusta suomalainen ei automaattisesti ole vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Tässä pienessä, noin 20 000 asukkaan kaupungissa on enemmän eri etnistä taustaa olevia asukkaita suhteessa nykyiseen, suurempaan kotikaupunkiin. Olen kasvanut jo pienenä paikassa, jossa puhutaan kahta kieltä. Kaupungin ravintoloista suurin osa aasialaisia. Minun lapsuuteni oli monivärinen ja monikulttuurinen. Siksikö minusta on tullut "sokea" ihmisten ihonväreille? Kyseiseen pikkukaupunkiin muuten nettisurffailun perusteella onkin adoptoitu melkoisen monta eriväristä lasta, ja sen näkee katukuvassakin.
Minun lapseni menisi sitten aikanaan sinne samaan kansainväliseen ja ihanan väririkkaaseen päiväkotiin, jossa itsekin työskentelin lukion jälkeen. Se reitti veisi hänet myös kansainväliseen peruskouluun, ehkä samanlaiseen lukioon, millaisen itse kävin. Hän ei olisi se ainoa erinäköinen, mutta harvoin lapset edes tällaista huomaavat. Siskoni joskus vuosia sitten kertoi, että kummipoikani tarhaihastus oli oikein suloinen vietnamilaistyttö. Kummipoika ei sitä eroa nähnyt.
Siellä kv-päiväkodissa ryhmässäni oli myös yksi täysin suomalainen, tummaihoinen poika. Tuo kaunis väri tuli pojan isän puolelta, mutta hän ei juuri kiinnittänyt huomiota niiden suomalaisten, hollantilaisten, intialaisten, japanilaisten ja kiinalaisten lasten joukossa. Pojan äiti, vaalea suomalainen, oli kuitenkin täysin varma, että hänen poikaansa kiusattiin ihonvärin vuoksi. Me hoitajat emme onnistuneet selittämään äidille tarpeeksi selkeästi, että hänen poikansa oli täysin normaali meidän ryhmässämme. Meidänkin lapsemme olisi normaali. Rakastettu.
*Ko. mies oli muuten maahanmuuttaja, britti!