Viikko taas takana. Työ alkaa mennä rutiinilla. Joka välissä ei tarvitse kysyä miten tällainen tapaus pitikään käsitellä. Sähköpostilla ilmoitetaan määräaikaisista, jotka on vakinaistettu. Se hoitovapaan sijainen vakinaistettiin. Sillä taisi olla sopimus pitkälle vuoteen 2015. Omaa sopimusta ei ole vieläkään näkynyt... Voisikohan ne muuttaa minut sen vapautuneen hoitovapaan sijaiseksi?
Jos tietäisin, että kaksi vuotta on töitä, varmasti, voisiko jo tehdä jotain? Kysyin mieheltä, että jos saan tietää töiden jatkuvan aluksi sovittua pidempään, niin voidaanko me aloittaa neuvonta. Pelottaa, että jono on kamalan pitkä. Ensin odotamme, että taloudellinen tilanteemme on varma ja pysyvä. Sitten odotetaan, että saadaan aloittaa neuvonta. Jos siitä selviää, odotetaan adoptiolupaa. Ja kun sen saa, odotetaan taas. Eikö joku näistä voisi olla lyhyempi?
Tuntuu, että ollaan odotettu jo niin pitkään. Mutta ei vielä vuotta. Alkuun se vilahteli keskusteluissa mahdollisuutena. Nyt kumpikin haluaa adoptoida. Minä edelleen välillä pelkään, että tuo ihana sanookin ei. Olen jotenkin herkkä sen asian suhteen. Kun se istuu tuossa sohvan toisessa päässä ja katselee autoja, en ajattele siitä juuri mitään. Mutta kun se sanoo, että tähän autoon mahtuisi sitten paremmin se lapsikin, huomaan että alkaa itkettää. Vaikka sitä pelottaa neuvonta, niin se tahtoo silti lähteä minun kanssani sille tielle.
Alle vuosi. Ja silti niin pitkään. Se pieni, kipeä kohta, jota en halua näyttää kenellekään, on päivä päivältä kuitenkin suurempi. Olen lapseton, enkä enää haluaisi olla. En voi olla varma, ettenkö olisi koko loppuelämäni lapseton, ehkä me emme kelpaa adoptiovanhemmiksi. Mutta voin elää vain päivän kerrallaan. Asioilla on tapana järjestyä. En halua unohtaa elää. En ole unohtanut elää. Odotan, mutta elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti