Vauvauutiset tunkeutuvat naamakirjan uutisvirtaan. Ai noiden vauva on nyt syntynyt. Ai tuo haluaisi synnytyksen jo alkavan. Ai tuo odottaa jo toista lastaan. Vauvat kummittelevat myös siinä sivupalkin mainoksissa, ruokaa ja vaatteita uudelle vauvalle.
Minä en koe kipeää pistoa missään lukiessani näitä vauvauutisia. En ole superiloinenkaan kyseisten ihmisten puolesta, koska he eivät ole minulle niin läheisiä; entinen opiskelukaveri, nykyinen opiskelukaveri ja miehen kaverin ex-vaimo(tämä on ehkä hienoin yhteys!). Tehkää, tehkää vaan niitä vauvoja. Minulle niitä ei tule. Minä en koskaan laita seinälleni ultraäänikuvaa enkä kerro vauvan touhuista vatsassani enkä saa sitä vastasyntynyttä syliini.
Joskus aiemmin koin nämäkin asiat ahdistavina. Muut menivät hurjaa vauhtia eteenpäin elämässään, saivat siihen lisää sisältöä. Lisää rakkautta. Minulle se olisi vasta vuosien päästä edessä. Jos silloinkaan. Vaikka meillä puhutaan että sitten kun meille tulee lapsi, niin eihän sitä tiedä tuleeko. Onko meillä ikinä sellainen tilanne, että se olisi mahdollista, ollaanko me edes muodollisesti päteviä vanhemmiksi?
Mutta me haaveillaan. Meidän omassa kodissa olisi huone lapselle. Meidän lapselle luettaisiin paljon. Meidän lapsi kuulisi paljon musiikkia. Olisiko se tyttö vai poika? Mikä sen nimeksi tulisi? Saisinko minä opettaa sille sitä toista äidinkieltäni? Minä haluaisin tehdä lapselle peiton, pupun, possun...kivoista, värikkäistä kankaista. Me haluaisimme tehdä siitä lapsesta onnellisen, tehdä sen kanssa mukavia mutta ihan tavallisia juttuja.
Mutta niin. Tehkää te niitä vauvoja. Laittakaa niiden kuvia sinne naamakirjaan. Rakastakaa niitä. Minäkin vielä joskus rakastan jotain toista yhtä paljon, kuin tuota ihanaa tuolla viereisessä huoneessa. Minä aloitan ylihuomenna työt. Minunkin elämäni etenee. Hitaasti, mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti