Meillä on viikonloppun haaveiltu omasta asunnosta. On katseltu myynnissä olevia, mietitty minne päin kotikaupunkia olisimme valmiita muuttamaan ja onko sitä pakko olla ihan se oma sauna. Iloisen toiveikasta siis, vielä joskus me olemme taloudellisesti siinä tilanteessa, että voimme ostaa oman kodin. Kodin, jossa olisi huone lapselle.
Ennen tätä viikonloppua meillä stressattiin paljon. Rahasta, tai enemmänkin sen puutteesta. Siitä kun mikään ei etene ja tilanne pysyy koko ajan samana. Ikinä ei tunnu se päivä paistavan meidän risukasaamme vaan aina kun ajattelemme kaiken olevan hyvin, niin puskista tulee joku uusi suru ja murhe.
Mutta miksi nyt sitten tätä iloa ja toivoa? Sain perjantaina puhelinsoiton, jota en enää odottanut. Kutsu työhaastatteluun. Olin innoissani, niin oli mieskin. Piti jaksaa odottaa tiistaihin saakka, että asia etenisi. Viikonloppu tuntui pitkältä... Mutta tänä aamuna lähdin bussilla kohti keskustaa. Bussi hajosi. Ehdin silti ajoissa neuvottuun paikkaan. Ainahan sitä miettii, että onko paras hakijoista, tässä tapauksessa vielä enemmän, kun haastattelu aloitettiin ryhmässä. Muita hakijoita katsellessa kävi taas mielessä se "miksi minä olen täällä"-ajatus, mutta onneksi vain hetkellisesti.
Tämän työpaikan minä halusin. Se ei ole täydellinen, se on vain määräaikainen, mutta sellaista työtä jota todella haluaisin tehdä ja jossa uskoisin olevani hyvä. Taidot ainakin riittävät, vai riittävätkö sittenkään? Ehkä se oli se positiivinen asenne, "minä saan tämän paikan" tai se enneuni, jossa allekirjoitin työsopimuksen 12. päivä.
Minulla on töitä! Askel askeleelta, lähemmäksi niitä unelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti