Kun viikko sitten meinasin kirjoittaa tänne, olin jotenkin rikki. Taas se tunne, että jumitin. Kaikki muut menevät vauhdilla eteenpäin. Unelmista oli tullut niin tärkeitä, että huomasin sen olevan kipeä kohta itsessäni.
Kaikki tuntuivat saavan vauvoja, ja ne jotka eivät vielä saaneet, odottivat kuitenkin piakkoin tulevaksi. Vaikka lähimmät, rakkaimmat, jumittavat omasta tahdostaan kanssani tässä lapsettomassa elämässä, silti tuntui että miksi nuo ja minä en koskaan.
Risukasaan löysi myös syysaurinko. Kesän sairastelu painaa vielä harteilla, mutta alkaa helpottaa. Kohta olen taas oma itseni. Epätoivoinen työnhakukin päättyi jo. Pidän ihan uudella innolla kiinni näistä auringonsäteistä.
