perjantai 31. elokuuta 2012

Tänään olen onnellinen.

Tänään olen onnellinen. Ovella kolkutteleva syysmasennus ei pääse tänään sisään. Minä en anna sille periksi. Pelkään silti, että se tulee taas takaisin. Viimeiset pari vuotta on mennyt hienosti, olen saanut sen pysymään kaukana. Se viimeinen vaikea syksy kummittelee vielä vartalolla, tunnesyöjän julkinen suru.

Pari päivää meni apeammissa tunnelmissa. Tuntui etten koskaan saavuta mitään, en ole mitään, en koskaan saa mitään. En ansaitse mitään. Työpaikkaa ei ole tiedossa, sen myötä taloudellinen tilanne ei vaikuta yhtään valoisammalta ja haave siitä pienestä siirtyy päivä päivältä kauemmas. Vertasin itseäni opiskelukavereihin, joilla tuntui olevan kaikkea mitä minä haluan. Oma asunto, hyvä ura, lapsi tuloillaan, rahaa matkustella vaikka maailman ympäri. Minulla ei ole mitään. En ole saavuttanut samassa ajassa mitään. (järki sanoisi, että takana on kuitenkin jo kaksi tutkintoa sekä monta vuotta töitä, mutta kuka sitä kuuntelee...)

Mutta tänään. Tänään olen onnellinen. Parin päivän kireys ja turha riitely miehen kanssa on ohitse. Kumpikaan ei enää ärähdä pienestä väärästä sanasta ja minä en enää tänään itke. En kaipaa ihmisiä, jotka eivät kaipaa minua. Olen onnellinen, sillä menin naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen onnellinen, että minulla on ystävä, jolle vihdoin sain kerrottua kuinka paljon pelkään välittää ihmisistä. Olen onnellinen, etten tänään vertaile elämääni muiden omaan.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Ne pienet jutut

Minä:
Hmm, pitäiskö katsoa Vanessa ja pikkuväki, kun siinä on tänään adoptiosta

Mies:
Aika pelottawaa

Minä:
Määpä kattelen!
Söpön afrikkalaistytön ovat saaneet
Pitkä ja henkisesti raskas prosessi mutta niin palkitseva, summasi tämä äiti. Nih.
 
Mies:
tyttö ois parempi ehkä
ehkä niiden geneettinen perimä on vähemmän sotaisa ;|

Minä:
Paras. Syy. Ikään.

Mies:
Indeed
Ei halua joululahjaksi AK47aa..

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä keskustelu käytiin eilen naamakirjassa, kesken työpäivän. Viikonloppuna katseltiin grafiikkatyötä näyteikkunassa ja kuiskasin miehelle, että tuollainen voisi olla sitten siellä lapsen huoneen seinällä.

Kuiskasin, koska vieressä seisoi ystävä, joka ei varmasti ikinä ymmärtäisi meidän haluamme saada lasta. Meistä kumpikin oli pistänyt asian merkille yhdessä vietetyn päivän aikana. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun mietin että onko meistä vanhemmiksi. Meistä kumpikaan ei ole oikeastaan aiemmin tosissaan miettinyt lisääntymistä ja ystäväpiirissä löytyy "samanhenkisiä" useampikin. Saammekko me haluta lasta, kun emme ole aina siitä haaveilleet? Saanko muuttaa mieleni vai petänkö kaikki joille on jo varmana sanottu että meille ei  tule lapsia. Ikinä.

Minulla on ikävä lasta, jota ei ehkä vielä edes ole olemassa ja joka ei ehkä koskaan tule meidän kotiimme. Hän elää jo pienissä haaveissa minun ja miehen välisissä keskusteluissa, mutta tiedän ettei aika ole vielä. Me emme ole valmiita enkä tiedä olemmeko koskaan. Jos tämä onkin "adoptioblogi", niin en voi luvata edes itselleni, että tässä ikinä saadaan kotiin sitä adoptiolasta jos edes päästään adoption alkuaskeleita ottamaan. Aika näyttää.

tiistai 28. elokuuta 2012

Aika.

Ajanvaraus ja neuvonta ma ja to klo 13 - 14.30, ti ja pe klo 8.30 - 10.

Niin varmaan. Maanantaina automaatti ilmoitti että ovat suljettuna ja tänään en päässyt läpi ollenkaan. Vaikeaksi on tehty ehkäisy yli 22-vuotiaalle kapselia käyttävälle. Onneksi viime vuonna sain tarkastuskäynnillä jo uuden reseptin, sillä jos tässä vaiheessa alkaisi vasta reseptiä kysellä, voisi mennä ihan liian pitkään ennen kuin pääsen gynekologin vastaanotolle vaihtamaan kapselini.

Pian on siis edessä taas 3 vuotta vapaaehtoista lapsettomuutta. Biologista lapsettomuutta koko loppuelämä, mutta lapsettomuutta... Niin, ehkä sitäkin loppuelämä. Toivon että ei.

Etsin edelleen töitä. Kummallekin meistä on selvää, ettei meistä voi tulla adoptiovanhempia ennen kuin minäkin saan vakityön. Ja välillä tuntuu ettei aikaa ole tarpeeksi. Minä olen jo 26-vuotias, mies 32. Mitä jos en löydä töitä, ennen kuin meistä tulee liian vanhoja adoptoimaan alle 2-vuotias lapsi? Ei nyt siis kummallakaan ole se 45 vuoden raja vielä oikeasti lähellä, mutta kun kaikki vie aikaa. Neuvonta, sinne jonotus, luvan odotus, lapsen odotus... Minusta tuntuu, kuin aika loppuisi kesken.

En saa varattua aikaa, jotta lapsia ei tulisi mielle luonnostaan mutta koen aikaa juoksevan hukkaan joka päivä, kun emme ole aloittaneet adoptioprosessia.

tiistai 7. elokuuta 2012

Lapsiperhe-elämää?

Tuon viimeisen merkinnän jälkeen juteltiin uudestaan miehen kanssa meidän lapsettomuussuunnitelmista. Nyt ollaan jotakuinkin samalla sivulla niiden suhteen eli vapaaehtoisesti lapsettomia siihen saakka, että meidän taloudellinen tilanne vakautuu. Toisin sanoen, adoptioprojektia aloitellaan vasta kun minäkin olen saanut vakituisen työpaikan. Mutta silloin sitten. Meillekö siis ehkä kuitenkin tulee joskus lapsi? Villiä ja ihanaa.

Toinen haave, joka odottaa opiskelijaelämän päättymistä, on unelma omasta asunnosta. Tällä hetkellä asutaan aso-kolmiossa, mutta jo reilun vuoden ollaan oltu varmoja siitä ettei tässä loppuelämää asuta. Aina silloin tällöin on tullut katseltua netistä tällä alueella myynnissä olevia asuntoja, yleensä kolmioita kerrostaloista. Nykyinen asuinalue on oikeastaa molempien mieleen, palvelut ovat lähellä ja ajokortittomalle* hyvät julkisen liikenteen yhteydet keskustaan ovat iso plussa. Nyt kuitenkin viime viikolla alettiin katsella sillä silmällä myös vähän muunlaisia asuntoja...

Miehen työkaverilla on myynnissä rivarikolmio viereisestä "lähiöstä". Rivitaloasunto? Joo miksei. Alettiin katsella muitakin siltä alueelta, olisi hieman edullisempia kuin nykyisellä asuinalueella. Oikeastaan, jos nyt suunnitellaan hieman enemmänkin tulevaisuuteen, niin ehkä se 3 makuuhuonetta olisi parempi. Meidän makuuhuone, miehen harrastehuone (joka toimisi myös vierashuoneena) ja sitten lapsen huone. Meillekö siis ehkä kuitenkin tulisi joskus lapsi? Villiä ja ihanaa.

Lapsi, se täysin teoreettinen ja vielä ihan olematon, on nyt jo mukana meidän elämässä. Yritän ehdottaa miehelle mahdollisia adoptiomaita, vaikka ne luultavasti muuttuvat vielä ennen kuin siinä vaiheessa ollaan. Löysin kivan "pakettimatkan" yhteen maahan, joka minua kiinnostaa mutta miestä ei. Jos saisin työpaikan, voisin viedä miehen sinne ja saada ihastumaan mahdollisen lapsemme mahdolliseen kotimaahan.

Kävisimmekö me ostamassa meidän lapsellemme etnisen nuken Ikeasta? Tulisiko meidän lapsemme huoneeseen se ihana käärmelamppu, jota mietittiin jo meidän nykyiseen makuuhuoneeseen? Meillä soisi musiikki paljon useammin, jos täällä asuisi myös lapsi. Voisin lukea lapsuuteni lempikirjoja meidän lapsellemme. Meidän lapsi.

Nyt osaan jo vastata. Haluan. Minä haluan olla äiti.

*Tämän kesän työpaikassa papereita täytellessä minulle muuten sanottiin, että varmasti sitten ymmärrän ajokortin tärkeyden, kun minulla on lapsia. Että kyllä minä sen sitten hankin. EN MUUTEN HANKI! Ajokortittomuus on yksi syy lisää, miksi nykyisen kotikaupungin ympäryskunnat halvempine asuntohintoineen eivät kiinnosta.