"Määräaikaisuuden peruste: äitiysloman sijaisuus."

En ennen tätä päivää tiennyt, mikä on pitkän määräaikaisen työsuhteeni määräaikaisuuden peruste. Veikkailtiin äitiyslomaa miehen ja äitinikin kanssa, kun kyse on yli vuodesta. Mutta työnantajani rekrytoi enemmänkin porukkaa samanaikaisesti minun kanssani eli en voinut olla varma (tuskin yli 10 ihmistä jäi samaan aikaan äitiyslomalle!). Minun sopimukseni on kuitenkin pidempi, kuin muiden kanssani alottaneiden ja ainoa, jonka määräaikaisuudelle on selkeä syy. Muille ei syytä ole edes ilmoitettu...

Ilon pilkahdus siis, sillä tämä reilun vuoden sopimus voi helpostikin jatkua. Aikaisemmin jo huomasin olevani melkoisen varma siitä, että sopimusta jatketaan. Parille muulle oli suoraan jopa ilmoitettu, että sopimukselle onnistuu luultavasti jatkoakin, jos työnsä hoitaa hyvin. Olenko minä siis todella löytänyt työn, joka kiinnostaa minua ja jossa voisin jatkaa vaikka vakituisestikin? Ensi-ihastus uuden työnantajan kanssa on täydessä kukassaan, paikka vaikuttaa (lähes) täydelliseltä ja haluan itsenkin tehdä hyvän vaikutuksen.

Pienen pieni toive vain... Voisinko saada jatkaa pidempään, vakituisesti? Voisinko? Pystyisimme sitten ottamaan sen askeleen, sen pienen mutta niin suuren suuren. Sen askeleen, josta olemme haaveilleet kuukausia. Sen askeleen, joka pyörii molempien päässä päivittäin. Ja kaikki ne, jotka tulevat sen jälkeen. Aina siihen saakka, että jonkun uuden määräaikaisen työntekijän voisi palkata minun tilalleni, kun jäisin kotiin lapseni kanssa.

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Vauvauutiset tunkeutuvat naamakirjan uutisvirtaan. Ai noiden vauva on nyt syntynyt. Ai tuo haluaisi synnytyksen jo alkavan. Ai tuo odottaa jo toista lastaan. Vauvat kummittelevat myös siinä sivupalkin mainoksissa, ruokaa ja vaatteita uudelle vauvalle.

Minä en koe kipeää pistoa missään lukiessani näitä vauvauutisia. En ole superiloinenkaan kyseisten ihmisten puolesta, koska he eivät ole minulle niin läheisiä; entinen opiskelukaveri, nykyinen opiskelukaveri ja miehen kaverin ex-vaimo(tämä on ehkä hienoin yhteys!). Tehkää, tehkää vaan niitä vauvoja. Minulle niitä ei tule. Minä en koskaan laita seinälleni ultraäänikuvaa enkä kerro vauvan touhuista vatsassani enkä saa sitä vastasyntynyttä syliini.

Joskus aiemmin koin nämäkin asiat ahdistavina. Muut menivät hurjaa vauhtia eteenpäin elämässään, saivat siihen lisää sisältöä. Lisää rakkautta. Minulle se olisi vasta vuosien päästä edessä. Jos silloinkaan. Vaikka meillä puhutaan että sitten kun meille tulee lapsi, niin eihän sitä tiedä tuleeko. Onko meillä ikinä sellainen tilanne, että se olisi mahdollista, ollaanko me edes muodollisesti päteviä vanhemmiksi?

Mutta me haaveillaan. Meidän omassa kodissa olisi huone lapselle. Meidän lapselle luettaisiin paljon. Meidän lapsi kuulisi paljon musiikkia. Olisiko se tyttö vai poika? Mikä sen nimeksi tulisi? Saisinko minä opettaa sille sitä toista äidinkieltäni? Minä haluaisin tehdä lapselle peiton, pupun, possun...kivoista, värikkäistä kankaista. Me haluaisimme tehdä siitä lapsesta onnellisen, tehdä sen kanssa mukavia mutta ihan tavallisia juttuja.

Mutta niin. Tehkää te niitä vauvoja. Laittakaa niiden kuvia sinne naamakirjaan. Rakastakaa niitä. Minäkin vielä joskus rakastan jotain toista yhtä paljon, kuin tuota ihanaa tuolla viereisessä huoneessa. Minä aloitan ylihuomenna työt. Minunkin elämäni etenee. Hitaasti, mutta varmasti.

Iloisen toiveikas viikonloppu

Meillä on viikonloppun haaveiltu omasta asunnosta. On katseltu myynnissä olevia, mietitty minne päin kotikaupunkia olisimme valmiita muuttamaan ja onko sitä pakko olla ihan se oma sauna. Iloisen toiveikasta siis, vielä joskus me olemme taloudellisesti siinä tilanteessa, että voimme ostaa oman kodin. Kodin, jossa olisi huone lapselle.

Ennen tätä viikonloppua meillä stressattiin paljon. Rahasta, tai enemmänkin sen puutteesta. Siitä kun mikään ei etene ja tilanne pysyy koko ajan samana. Ikinä ei tunnu se päivä paistavan meidän risukasaamme vaan aina kun ajattelemme kaiken olevan hyvin, niin puskista tulee joku uusi suru ja murhe.

Mutta miksi nyt sitten tätä iloa ja toivoa? Sain perjantaina puhelinsoiton, jota en enää odottanut. Kutsu työhaastatteluun. Olin innoissani, niin oli mieskin. Piti jaksaa odottaa tiistaihin saakka, että asia etenisi. Viikonloppu tuntui pitkältä... Mutta tänä aamuna lähdin bussilla kohti keskustaa. Bussi hajosi. Ehdin silti ajoissa neuvottuun paikkaan. Ainahan sitä miettii, että onko paras hakijoista, tässä tapauksessa vielä enemmän, kun haastattelu aloitettiin ryhmässä. Muita hakijoita katsellessa kävi taas mielessä se "miksi minä olen täällä"-ajatus, mutta onneksi vain hetkellisesti.

Tämän työpaikan minä halusin. Se ei ole täydellinen, se on vain määräaikainen, mutta sellaista työtä jota todella haluaisin tehdä ja jossa uskoisin olevani hyvä. Taidot ainakin riittävät, vai riittävätkö sittenkään? Ehkä se oli se positiivinen asenne, "minä saan tämän paikan" tai se enneuni, jossa allekirjoitin työsopimuksen 12. päivä. 

Minulla on töitä! Askel askeleelta, lähemmäksi niitä unelmia.