Hiljaisuus rikottu

Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Jos silloin yhtenä iltana tuntuikin, että kaikki sortui alta niin ne on nyt rakennettu entistä vahvempina takaisin. Minusta ei vain tunnu vahvalta. Joudun painiskelemaan ihan uusien tunteiden kanssa enkä tiedä pidänkö siitä.

Meidän työpaikalla on paljon sen ikäisiä naispuoleisia työntekijöitä, että kesällä vähintään kerran kuussa tuli viestiä uudesta vauvasta. Niitä vauvoja myös vierailee siellä kahvihuoneessa melkoisen usein ja kaikki ovat ihan lääpällään. Onhan ne söpöjä, en minä sillä. Mutta suurinta osaa näistä tuoreista äideistä en ole edes koskaan tavannut, kuinka kiinnostunut minun oletetaan heidän jälkikasvustaan olevan?

No, kun pääsen sanomasta sen, että suurin osa äitiyslomalaisista tai maha pystyssä kulkevista ei ole siitä minun lähipiiristäni työpaikalla, niin sieltä se yksi sitten kuitenkin tulee. "Olette varmaan pyöristyneestä olemuksesta jo arvanneetkin...". En ole, en tuijota naisten vatsoja ja mieti, että onko siellä vauva. Nyt kun tiedän, niin kyllä, samaan aikaan kanssani aloitaneen työkaverin vatsa on jo hieman pyöristynyt ja sen niin hoikassa ihmisessä huomaa.

Nyt kun sitten kahvitauoilla ja ruokatunneilla ei oikein muusta puhutakaan, kuin miten nyt on voitu ja koska se laskettu aika on ja mites ne vanhemmat sisarukset on tämän ottaneet, en osaa osallistua keskusteluun. En ole kateellinen, en halua sitä pyöristyvää vatsaa, mutta tajuan siinä hetkessä, etten tule koskaan olemaan niiden kyselyjen kohteena. Minulla ei ole kokemusta tästä, minulla ei ole mitään sanottavaa, minua ei kiinnosta miten alkuraskaus on mennyt ja onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Voin katsoa sen ultrakuvan, mutta pärjäisin ilmankin.

Jos nämä tilanteet tuntuu vaikeilta, jouduin vielä ikävämpään tilanteeseen kesken ruokatunnin. Yritän usein olla hiljaa, jos olen eri mieltä. Jos tiedän paremmin, enemmän. Kun puhe kääntyi kollegan entisen opettajan adoptioon, olin tietenkin korvat höröllä kuuntelemassa lisää, ja yritin näyttää siltä kun ei voisi vähempää kiinnostaa. "Eihän adoptoivat millään äitiyslomalla voi olla, mutta se jäi kuitenkin niiden lasten kanssa sitten kotiin." "Olisihan se nyt ihan hassua, ajattele jos adoptoi jonkun vanhemman lapsen, niin sais muka jäädä sen kanssa kotiin vaikka se ei olisi enää mikään vauva."

En voinut olla hiljaa. Sanoin, että ihan samat oikeudet niillä adoptiovanhemmillakin on, nekin voi jäädä hoitovapaalle. "Ei kun se on siis adoptoitu se lapsi, ei se ole sama kuin sitten jos saa oman.", minulle selitettiin. Lipsahti suusta, että tiedän ehkä tästä asiasta vähän enemmän. Ja sen jälkeen en enää halunnut sanoa mitään.

Se vaivaantunut tunne. Kun tiedät, ettet ikinä koe sitä samaa kuin ne kaikki muut, sitä mitä pidetään automaattisena. Se, kun et osaa osallistua keskusteluun. Et pysty samaistumaan. Kun tiedät jostain asiasta enemmän, vaikkei sinun pitäisi. En pidä siitä.