Ajatukset ei oikein tahdo pysyä kasassa. Opinnäytetyö on auki koneella, mutta otsikkoa enempää en tänään ole kirjoittanut. En kestä epäreiluutta, ja siksi päässä pyörii samat asiat uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän etten asialle voi mitään. Kyllä, minua on kohdeltu epäreilusti, mutta en voi valittaa siitä kenellekään. Minulla ei ole oikeuksia. Silti pohdin, että miten parhaiten saisin tämän pahan olon pois sisältäni. Kiusa se on pienikin kiusa, ja kysyin sitten uusia työtodistuksia arvioinnilla ja työsuhteen päättymisen syillä. Voin noutaa sen huomenna. Olipa helppoa, tällä kertaa.
Adoptio"vapaasta" olen lipsunut. Ehkä siinä on jotain sellaista epätoivoista takertumista, kun pelkään etten ikinä saa töitä ja siten se lapsen tulo ei ole koskaan mahdollista. Luen läpi suomalaisblogien uudet merkinnät, käyn ihmettelemässä avoimilla keskustelupalstoilla ja kun se ei riitä, siirrytään kansainvälisen tuotannon pariin. Ja sitten minua alkaa ärsyttää.
Miksi niin usein törmää varsinkin amerikkalaisiin perheisiin, jotka adoptoivat koska se on "jumalan tahto"? Jumala on heille kertonut, että adoptoida täytyy. He tekevät sen saman jumalan työtä, kun pelastavat lapset kotiinsa. Argh. En nyt sitten tiedä, onko tuo jumalan käsky huonoin syy adoptoida, mutta minusta se vain kuulostaa siltä, että ei ole omaa syytä. Kyllä minä ainakin olen aika itsekäs mielestäni, kun haluan lapsen. Minulle ei kukaan yliluonnollinen olento ole sanonut että kuules, sun pitäis kyllä adoptoida. Ja mielellään ainakin kolme lasta mahdollisimman pienellä aikavälillä, ehkä jopa pari samalla reissulla.
En väitä, etteikö nuo lapset ole varmasti päässeet rakastavaan kotiin, mutta kerrotaanko heille sitten että ei me nyt muuten oltais sua tänne haettu, mutta kun jumala käski. Ei minulle ainakaan silloin tulisi lapsena olo, että minua on kovasti toivottu ja odotettu perheeseen. Muutenkin vierastan kauheasti uskonnon ja adoption yhdistämistä. Olen varmaan puolueellinen, koska meistä kumpikaan ei kuulu kirkkoon. Me emme siis tulisi muutamaan kontaktiin kelpaamaan, koska emme usko jumalaan emmekä ole tapauskovaisia, jotka silti kuuluisivat kirkkoon ja kävisivät siellä kerran vuodessa. En silti usko, että me olisimme tällaista tapauskovaista pariskuntaa huonompia vanhempia.
Ystäväpiiriimme kuuluu myös pariskunta, joille uskonnolla ja kirkolla on suuri rooli elämässä. He ovat jopa tavanneet sen kautta. Ihania ihmisiä, ja myönnän tunteneeni pienen piston itsessäni, kun huomasin miten paljon lisää se tuo heidän elämäänsä. Mutta olen kokeillut sitä polkua jo kerran. Olin aktiivinen seurakuntanuori, joka halusi niin kovasti kuulua joukkoon. Mutta niin hyvin kuin opinkin rukoukset ja laulut, ei niistä ikinä tullut sanoja kummempia. En tuntenut vieläkään, että joku jossain voisi olla sellainen yliluonnollinen juttu johon luotan ja turvaan.
No niin, menipä sekavaksi. Ehkä tuo alkupään kirjoittelu liittyy lopulta kuitenkin tähän samaan. Minä en kestä epäreiluutta, olisi ihana uskoa, että paha (ja epäreilu!) saa aina palkkansa ja tämä oli vain osa jotain suurempaa suunnitelmaa.
