Viime viikot ovat juosseet ohi nopeasti. Aika kiiruhtaa, minun elämäni ei etene. Mikään ei etene. Yksi työhakemus lisää laittettu menemään. Yritän pysyä optimistisena, mutta alkaa tuntua etten koskaan ikinä pääse töihin. Alan kyseenalaistaa omia valintojani. Oliko fiksua polttaa sillat entiseen työpaikkaan, vaikka päätös vahvistui kyllä huimasti sieltä työtodistusta odotellessa. Kaikki, mitä inhosin, jatkui vielä yli puoli vuotta viimeisen vuoron jälkeen. Mutta jos olisin jäänyt, kestänyt sen mitä en halunnut kestää, niin olisiko minulla jo vakituinen työ?
Jos en saa töitä, emme voi alottaa adoptioprosessia. Se aika, jota tuntui olevan vuosia, onkin yhtä äkkiä kadonnut. Haluan kaiken, heti, nyt. Kun päätös on varma, molempien mielestä, on turhauttavaa vain odottaa. Kumpikin on samaa mieltä, mitään ei tehdä, ennen kuin taloudellinen tilanne on turvattu. Ennen kuin kummallakin on työ. Mies ei ehkä halua kauaa enää olla nykyisessä työssään, Minä en löydä töitä. Ei lasta meille.
Silloin 20-vuotiaana työterveyshoitajan kommentti siitä, että meillä on kiire jos haluamme adoptoida, tuntui täysin absurdilta. Nyt, 26-vuotiaana, minusta tuntuu että olen menettänyt jo vuosia. Tänä vuonna täytän jo 27, kaksi vuotta ollut "tarpeeksi vanha". Kyllä, aikaa on vielä vaikka kuinka. 18 vuotta ennen kuin se 45 vuoden ikä tulee vastaan. Sehän on vauvasta täysi-ikäiseksi tarvittava aika.
Miehellä aikaa on vähemmän, kirottu ikäero. Ihana, täydellinen mies, me vain olemme niin eri ikäisiä. Hän itseasiassa harmitteli, kun tapasi vihdoin pariskunnan, joka on ollut meitä pidempään yhdessä. Ei sitten ottanut huomioon, että jos meillä olisi samanlaiset luvut jo taulussa, olisi seurustelu ollut alkuaikoinaan vähintäänkin kyseenalaista, laitonta. Kuusi vuotta, se ei ole paljon, mutta se on tarpeeksi. Meillä on ollut eri lapsuus, eri kokemukset. Eri aika odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti