tiistai 16. syyskuuta 2014

Risukasasta aurinkoon

Kun viikko sitten meinasin kirjoittaa tänne, olin jotenkin rikki. Taas se tunne, että jumitin. Kaikki muut menevät vauhdilla eteenpäin. Unelmista oli tullut niin tärkeitä, että huomasin sen olevan kipeä kohta itsessäni.

Kaikki tuntuivat saavan vauvoja, ja ne jotka eivät vielä saaneet, odottivat kuitenkin piakkoin tulevaksi. Vaikka lähimmät, rakkaimmat, jumittavat omasta tahdostaan kanssani tässä lapsettomassa elämässä, silti tuntui että miksi nuo ja minä en koskaan.

Risukasaan löysi myös syysaurinko. Kesän sairastelu painaa vielä harteilla, mutta alkaa helpottaa. Kohta olen taas oma itseni. Epätoivoinen työnhakukin päättyi jo. Pidän ihan uudella innolla kiinni näistä auringonsäteistä.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kuinkas sitten kävikään?

Tässähän on jo pari vuotta odoteltu, että taloudellinen tilanteemme tasaantuisi. Nyt näyttää siltä, että menemme juuri päinvastaiseen suuntaan...

Koko kesän olen sairastellut, töissä pystyin olemaan vain päiviä ja sairaslomallakin muistutin enemmän zombia kuin ihmistä Kumpi on suurempi paha, huonompi taloudellinen tilanne vai terveyden menetys? Valitsen ensimmäisen, kiitos. Valinta oli helppo, työpaikka sairastutti.

Nyt siis etsitään uudestaan tasapainoa tässä meidän taloudessa. Pientä valoa risukasaan tuo se, että jo yksistään tällä viikolle on pari työhaastattelua ja tipun sentään ansiosidonnaiselle.

Palataan asiaan, kun edes joku menee oikeaan suuntaan...

torstai 19. kesäkuuta 2014

Hetkiä.

Herään janoon keskellä yötä, kävelen kohti keittiötä. Siinä, keskellä eteisen käytävää se iski. Meidän koti. Juuri sellainen kuin suunnittelimme, juuri meidän näköisemme. Paljon stressiä, pitkiä päiviä, pettymyksia mutta myös niitä onnen tunteita. Olkoon sitten keskellä yötä, eteisessä. Meidän koti!

Kuumeinen lapsi kainalossa luen ääneen kirjaa. Kelpasin kipeällekin. Aikaisemmin päivällä kävin apteekissa ja kaupassa, kun mies hoiti lapsen sänkyyn. Seuraavana aamuna myös miehen kainalo kelpaa ja lapsi voi onneksi jo paremmin. Kyllä meistä olisi tähän, meistä olisi vanhemmiksi.

Kesäloman viimeiset päivät. Töistä kuului jo positiivisia huhuja, vaikka en enää tiedä haluaisinko siellä jatkaa. Ja sitten työkaveri kertoo vaihtavansa toiseen yhtiöön. Sinne, minne minäkin hain. Ja edes niillä pienillä, kivoilla asioilla ei tunnu olevan merkitystä. Minä junnaan paikallani. Menen takaisin samaan työhön. Mikään ei etene.

Keskittyisinkö vain kesään, katsotaan sitten syksyllä? Nauttisin pienistä hetkistä, haaveilisin tulevasta. Keskittyisin positiiviseen. Olemme kumpikin varmempia kuin koskaan aiemmin.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hymyilyttää

Ehkä turhankin rankan alkuvuoden jälkeen on ihana huomata, että tänä iltana hymyilen. Olen onnellinen. Se hetken hukassa ollut asenne, kyllä kaikki järjestyy, on taas löytyny.

Joskus on ihan hyvä näin ja on vaikea edes kuvitella, että joskus olisi parempi. Mutta yritetään silti!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Mikä on muuttunut?

Uusi vuosi taas aluillaan. Mikä on muuttunut vuodessa, ollaanko menty yhtään eteenpäin?

Maaliskuussa aloitin nykyisessä työpaikassani. Olin siinä vaiheessa hakenut töitä jo useamman kuukauden, itseasiassa melkein yli vuoden jos edellisen vuoden kesätyöpaikkaa ei lasketa. Olen vieläkin samassa paikassa, sopimukseni on edelleen määräaikainen. Vuosi sitten minulla ei ollut työpaikkaa. Vuosi sitten minulla ei myöskään ollut korkeakoulututkintoa.

Kesällä myös mies vaihtoi työpaikkaa. Hänellä on nyt mielekäs työpaikka, sellainen mistä vuosia haaveili. Koeaika on päättynyt, eli pelkoa työsuhteen päättymisestä ei enää kummankaan puolelta ole odotettavissa. Vaikka palkka hieman pieneni, otan mieluummin työpäivän jälkeen kotiin miehen, joka pitää työstään.

Työn puolesta siis asiat on paremmin kuin vuosi sitten. Ihan täysin tyytyväinen en ole omaan työtilanteeseeni, mutta eiköhän sekin pian selkene. Ainakin on oman alan töitä, toistaiseksi. Optimisti jaksaa uskoa, että kaikki menee hyvin.

Työn lisäksi haaveilen siitä pienemmästä kilolukemasta. Vaaka ei ehkä näytä kovinkaan erilaisia numeroita kuin vuonna 2013 (tai ehkä nyt joulukilojen kanssa jopa hieman enemmän), mutta motivaatio on taas huipussaan. Vuoden päästä olen kevyempi. Minun on pakko olla, tästä on tullut melkein tärkeämpi tavoite kuin vakityöstä. Pelkään, että kiloni muuten muodostuvat esteeksi toivomalleni tulevaisuudelle.

Suurin muutos vuoden takaiseen? Vuosi sitten meillä ei ollut omaa kotia. Tänään, vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä, pakkailtiin irti revittyjä tapetteja, pätkittiin irrotettuja listoja ja käärittiin rullalle vanhaa muovimattoa siellä ihan omassa kodissa. Tänään minulle ensimmäisen kerran kommentoitiin meidän lapsettomuutta, siellä uudessa kodissa: "teillä ei ole sitten ollenkaan lastenhuonetta". Ei niin, mutta aika helppo siitä vierashuoneesta on sellainen joskus muokata. "Ei meillä ole sellaiselle tarvetta."

Ei vielä. Toivottavasti joskus on.