Blogi 1v.

Vuosi. Ja aina vaan haluan. Ei ollu ohimenevä vaihe, ei.

Vuosi, mikä on toisin? Tiedän paljon enemmän adoptiosta, kiitos tiedonahmimishäiriöni. Ja silti haluan jatkaa. Mies puhuu asiasta enemmän, useammin, toiveikkaammin. Minulla on työpaikka, jossa koeajan viimeinen päivä oli tänään. Vuoden vaihteessa tiedetään, kuinka pysyvä tuo paikkani on, mutta vaikuttaa hyvälle.

Vuodessa meidän taloudellinen tilanteemme on parantunut huomattavasti. Kahden säännölliset tulot on paljon, paljon parempi kuin toisen vakitulo ja toisen opintotuki. Oma palkkani nousee näillä näkymin syyskuussa, kun saan tehtäviäni vastaavaa palkkaa (niin, tähän asti olen siis hoitanut töitä, joita minun ei kuuluisi hoitaa) ja parin kuukauden päästä olen myös mukana tulospalkkauksessa. Eli tässähän mennään juuri sinne suuntaan kuin toivottiinkin!

Mutta pian tämä taas muuttuu. Minun koeaikani on ohitse, miehen koeaika kohta alkamassa. Työpaikka vaihtui hänellä paljon mieluisaampaan, sellaiseen mistä oli haaveillut. "Jos me odotettaisiin siihen koeajan loppuun?", mies sanoi viime viikolla. Eilen sain kysyttyä, että jos ei odotettaisi. Jos vaan soitettaisiin se ensimmäinen puhelu, otettaisiin se ensimmäinen askel. Koska prosessi on pitkä. Neljä kuukautta, jonka voisimme viettää jonottaen neuvontaan, sen sijaan että odotetaan aina vain.

Pyysin miestä soittamaan, sillä on kesäloma.

Onnellista.

"Sä et tiedä miten onnekas olet."

Niin. Kyllä minä tiedän. Aina välillä unohdan, mutta sitten se kyllä palaa mieleen. Kohta yhdeksän yhteistä vuotta takana ja olemme edelleen rakastuneita toisiimme. Parisuhteemme ei ole täydellinen, tiedämme missä useimmiten mättää, mutta se toimii ja olemme valmiita tekemään töitä sen eteen. Luotan mieheen täysin ja rakastan, ehdoitta. Ja tiedän saavani saman häneltä.

Meidän onni ja rakkaus on ihanaa, mutta olen silti välillä katkera. Me olemme kaksin. Me emme ole perhe vaan pariskunta. Joskus tämä tuntui täydelliseltä, mutta ei enää. Me molemmat puhumme lapsesta. Niissä pienissä sivulauseissa. "Kyllä meidän palkoilla hyvin kaksi elää. Tai mieluummin kolme."

Viime yönä me olimme perhe. Sylissäni oli pieni lapsi. Iho ei ollut samaa sävyä kuin meillä, mutta me olimme onnellisia. Muistan, että sanoin unessa miehelle "tämä sujuikin paljon nopeammin kuin silloin kuvittelin". Todellisuudessa tuohon hetkeen on vielä pitkä matka. Mutta askel lähempänä. Yhdessä. Vielä kaksin, mutta joskus sitten perheenä. Pakko uskoa tulevaisuuteen, jotta en katkeroidu.