Vuoristorataa

Aamulla heräsin tähän pimeään ja sateiseen päivään hymyilevänä. Adoptioajatukset tuli taas uniin, mutta jotenkin ihanan realistisina! Unessa olimme saaneet neuvonnan päätökseen ja lupakin taisi olla jo taskussa, koska muistan itkeneeni onnenkyyneleitä ystävälleni, "meille voi koska tahansa tulla lapsi!".

Vaikka tulevaisuudesta ei voi kukaan tietää, teemme suunnitelmia. Olen päättänyt luottaa työnantajani sanaan siitä, että jatko on varmempaa kuin se, ettei jatkuisikaan. Miehen koeaika on kohta ohitse. Uuden auton hankinnan tullessa nyt yllättäen ajankohtaiseksi, puhuttiin siitä että se voisi nyt sitten olla sellainen auto, jolla pärjäämme sitten lapsenkin kanssa.

Mutta vaikka yritän olla optimisti, keskittyä positiiviseen, uskoa tulevaan... Joskus se pessimisti nostaa päätään, mistään ei tunnu paistavan valoa risukasaan eikä se tulevaisuuskaan näytä niin valoisalta. Tänään aion kuitenkin pitää kiinni siitä onnen tunteesta. Joskus toivottavasti koen sen hereillä ollessani!

Ahminta ja sitä seuraava pahoinvointi

Tämä tulee ja menee, kausittain. Mielialan mukaan. Elämän tilanteen mukaan. Mutta teen sitä edelleen: ahmin tietoa. Lisään seurattavien listalle uusia luettavia blogeja, kun olen ensin löydettyäni ne ahminut niistä kaiken jo kirjoitetun tiedon. Jään odottamaan lisää.

Välillä en pysty lukemaan mitään adoptioon liittyvää. Voin pahoin, itkettää ja surettaa, että jumitetaan aina vain paikoillaan. Omasta valinnasta, kyllä. Mutta kun pari viikkoa sitten olin menettänyt työmotivaationi ja aloin jo odottaa kauhulla ensi kesää, en halunnut lukea pitenevistä jonoista enkä edes niistä ihanista uutisista.

Tänä viikonloppuna olisin ehkä hymyillyt, jos jostain lukisin lapsen tulosta. Mutta sen sijaan itkin katsoessani tätä dokumenttia. Vaikka mies ei juurikaan jaksa samalla tavalla ahmia tietoa, tästä dokumentista sain hänet viereeni katsomaan pätkiä. Ei kyyneleitä, mutta sellainen miehinen reaktio. Lohduttava, koska häntä häiritsi samat asiat.

Vaikka aamulla voin pahoin (ehkä se osin johtui myös "aamupalastani", candy cornia ja pepsiä), niin olen tyytyväinen että ahmin. Ehkä sitten joskus vuosien päästä osaan arvostaa sitä, että silloin vielä kun oli aikaa, jaksoin ahmia. Pakko tämän pahoinvoinnin on olla lopulta hyväksi!

Hiljaisuus rikottu

Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Jos silloin yhtenä iltana tuntuikin, että kaikki sortui alta niin ne on nyt rakennettu entistä vahvempina takaisin. Minusta ei vain tunnu vahvalta. Joudun painiskelemaan ihan uusien tunteiden kanssa enkä tiedä pidänkö siitä.

Meidän työpaikalla on paljon sen ikäisiä naispuoleisia työntekijöitä, että kesällä vähintään kerran kuussa tuli viestiä uudesta vauvasta. Niitä vauvoja myös vierailee siellä kahvihuoneessa melkoisen usein ja kaikki ovat ihan lääpällään. Onhan ne söpöjä, en minä sillä. Mutta suurinta osaa näistä tuoreista äideistä en ole edes koskaan tavannut, kuinka kiinnostunut minun oletetaan heidän jälkikasvustaan olevan?

No, kun pääsen sanomasta sen, että suurin osa äitiyslomalaisista tai maha pystyssä kulkevista ei ole siitä minun lähipiiristäni työpaikalla, niin sieltä se yksi sitten kuitenkin tulee. "Olette varmaan pyöristyneestä olemuksesta jo arvanneetkin...". En ole, en tuijota naisten vatsoja ja mieti, että onko siellä vauva. Nyt kun tiedän, niin kyllä, samaan aikaan kanssani aloitaneen työkaverin vatsa on jo hieman pyöristynyt ja sen niin hoikassa ihmisessä huomaa.

Nyt kun sitten kahvitauoilla ja ruokatunneilla ei oikein muusta puhutakaan, kuin miten nyt on voitu ja koska se laskettu aika on ja mites ne vanhemmat sisarukset on tämän ottaneet, en osaa osallistua keskusteluun. En ole kateellinen, en halua sitä pyöristyvää vatsaa, mutta tajuan siinä hetkessä, etten tule koskaan olemaan niiden kyselyjen kohteena. Minulla ei ole kokemusta tästä, minulla ei ole mitään sanottavaa, minua ei kiinnosta miten alkuraskaus on mennyt ja onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Voin katsoa sen ultrakuvan, mutta pärjäisin ilmankin.

Jos nämä tilanteet tuntuu vaikeilta, jouduin vielä ikävämpään tilanteeseen kesken ruokatunnin. Yritän usein olla hiljaa, jos olen eri mieltä. Jos tiedän paremmin, enemmän. Kun puhe kääntyi kollegan entisen opettajan adoptioon, olin tietenkin korvat höröllä kuuntelemassa lisää, ja yritin näyttää siltä kun ei voisi vähempää kiinnostaa. "Eihän adoptoivat millään äitiyslomalla voi olla, mutta se jäi kuitenkin niiden lasten kanssa sitten kotiin." "Olisihan se nyt ihan hassua, ajattele jos adoptoi jonkun vanhemman lapsen, niin sais muka jäädä sen kanssa kotiin vaikka se ei olisi enää mikään vauva."

En voinut olla hiljaa. Sanoin, että ihan samat oikeudet niillä adoptiovanhemmillakin on, nekin voi jäädä hoitovapaalle. "Ei kun se on siis adoptoitu se lapsi, ei se ole sama kuin sitten jos saa oman.", minulle selitettiin. Lipsahti suusta, että tiedän ehkä tästä asiasta vähän enemmän. Ja sen jälkeen en enää halunnut sanoa mitään.

Se vaivaantunut tunne. Kun tiedät, ettet ikinä koe sitä samaa kuin ne kaikki muut, sitä mitä pidetään automaattisena. Se, kun et osaa osallistua keskusteluun. Et pysty samaistumaan. Kun tiedät jostain asiasta enemmän, vaikkei sinun pitäisi. En pidä siitä.

Pieni katkeruus nosti taas päänsä...

...ja ärsytän itseäni. Huomasin ex-työkaverin profiilissa merkinnän liittymisestä ryhmään. Ryhmään, johon minutkin olisi kaksi vuotta sitten liitetty. Ryhmään, johon olisin kuulunut. Mutta en kuulu enää. Ja miksi se sattui, että ryhmän perustajana oli ihminen, jolle minä opetin "ammatin saloja"? Miksi siihen saa kuulua ihmisiä, jotka aloittivat minun jälkeeni mutta minulle sitä mahdollisuutta suoda.

On kauheaa, kun huomaan miten katkera olen edelleen kohtelustani. Se katkeruus, kyyneleet ja viha ei kuitenkaan muuta asioita paremmaksi. Se, että tiedän ongelman olleen henkilökemioissa eikä ammattitaidossani, ei auta. ÄRSYTTÄÄ. Ei enää kohteluni (tai no vähän sekin) vaan se että minua liikuttaa tämä asia vieläkin.

Olen ollut yli kaksi kuukautta töissä. Työporukka on mahtava. Työ on mielekästä ja vaihtelevaa. Mutta ei koulutustani vastaavaa. Työ ei vaadi erillistä koulutusta. Työnantaja on kuitenkin hyvä, ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Koulutustani vastaavaa työtäkin ehkä. Ei kai entisen työpaikan surut ja murheet siis voi enää painaa mieltä alas?

Ehkä se adoptiokin on siksi mielessä ja puheissa koko ajan. Eteenpäin, kiitos. Jotain ihanaa välillä elämään. En halua palata tähän kuoppaan.

Kahvitaukokeskusteluja

Työpaikalla pitää taas sopeutua uuteen ryhmään, opetella tuntemaan uusia ihmisiä ja niiden perheitä. Kenellä on pieniä lapsia, kenellä aikuisia, kuka pitää lapsenaan sitä rakasta lemmikkiään. Suurin osa meistä samaa työtä tekevistä on nuoria, opiskelijoita. Mutta sekaan mahtuu siis kyllä niitä nuoria perheitä ja äitiyslomaansa odottelevia.

Kahvitauolla tulee puheeksi tarjolla olevat vakipaikat. Aika moni meistä on määräaikaisena töissä. Huomaan, että olen jo hypännyt yhden vaiheen yli, olen määräaikaisessa työsuhteessa kuitenkin ihan firman omana työntekijänä. Monet ovat aloittaneet vuokratyöläisenä. Moni haaveilee siitä vakipaikasta. Ainakin me kokopäivätyötä tekevät.

Vakipaikka houkuttelee varsinkin perheen perustamista miettiviä. Pitkillä määräaikaisilla sopimuksilla olevat suunnittelee äitiyslomaa keskelle sopimusta. Yksi tietää kertoa, että joku määräaikainen työntekijä oli tullut raskaaksi kesken sopimuksen ja sitä oli sitten jatkettu pitkälle tulevaisuuteen. Yli äitiysloman ja hoitovapaan.

Minä istun siinä vieressä. Hymyilen. Naurahtelen oikeissa kohdissa. Kuuntelen. En vieläkään koe vaikeana muiden lapsia tai lapsihaaveita. Olen kuitenkin tietoisempi, että kaikille niitä lapsia ei tule. Sitä silti pidetään automaattisena. En voi olla miettimättä, kuinka kauan minä joudun odottamaan. Olenko tarpeeksi hyvä uudessa työssäni, jotta minut vakinaistetaan nopeammin kuin joku toinen? Kannattaisiko vain luottaa, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan niitä tehdä?

Joka päivä minä en laske hukkaan mennyttä aikaa. Joka päivä en mieti tulevaisuutta. Joka päivä en kaipaa. Joka päivä en halua sanoa, että toiset meistä ei vaan tee niitä lapsia sopivaan väliin. Mutta aina välillä. Ja silloin se hymy peittää jotain sellaista kipeää, jota en tiennyt itsessäni olevan. Ja minä en tiedä huomaako joku sen. Minä näen sen miehen katseesta, ehkä hänkin minun. Mutta me vain odotamme. Odotamme, että voisimme aloittaa sen odotuksen joka tuntuu vielä pidemmältä.

Lapsia siellä, lapsia täällä

Yritän painaa kaiken adoptioon liittyvän taka-alalle mielessäni. Oikeastaan kaiken lapsiin liittyvän. Olen kaksi päivää bussissa tuijottanut penkkien selkänojaan liimattua mainosta, jossa etsitään sukusolujen lahjoittajia. Kampaajalla katselin eilen pientä, pulleaa poikaa, joka ei aivan rauhassa antanut äitinsä leikkauttaa hiuksia. Yöllä näen unta, että meillä on lapsi.

Kaksi viikkoa sitten olin täynnä raivoa ja pelkoa. Raivoa, kun maailma on epäreilu ja pelkoa, että putoan taas sinne syvään kuoppaan enkä vieläkään uskalla hakea apua. Raivo katosi, kun näin sen aiheuttajan luikkivan minua pakoon, kun sain hänet sanattomaksi. Pelko ei ehkä ihan vieläkään. Kaikessa haikeudessa aina välillä ajattelen että mitä merkitystä millään on. Minusta ei tule koskaan mitään. Vaikka valmistuisin, en koskaan saa töitä. Kun en saa töitä, en koskaan saa perhettä. Minulla on maailman ihanin mies, mutta riittääkö se. Jos ei ole työtä, olen päivät pitkät kotona ja ehdin miettiä asioita ihan liian pitkään...

Tuoreimmassa unessa ystäväni, joka on vannoutunut vela, olikin adoptoinut. Hän palautti lapsen, kun se ei heti osannut käyttäytyä. Liian villi, liikaa työtä. Ja minä muistan ihmetelleeni, mistä he saivat koko hommaan rahat. Ja sitten eivät kuitenkaan lopulta halunneet lasta. Tätä edeltävänä yönä me olimme miehen kanssa päättäneet, että ei siitä adoptiosta tule koskaan mitään, tehdään oma. Ja oman me saimme. Se oli sellainen pieni, pullea vauva, kuin päiviä myöhemmin näin oikeasti siellä kampaajalla.

En haluaisi nähdä näitä unia. En haluaisi ajatella koko asiaa. Ja huomaan, että se on vaikeaa. Eilen selvittelin pidempään sitä sukusolujen lahjoitusta. Jos minun soluni eivät omaan käyttöön koskaan pääse, voisivatko ne toteuttaa jonkun toisen unelmat? Olisiko minusta sittenkin tekemään jotain hyvää tässä maailmassa, vaikka olen välillä niin rikki ja väsynyt, etten usko merkitseväni mitään.

Masentavaa

Voiko mikään saada ihmisen helpommin masentumaan ja samaan aikaan raivostumaan, kuin hylkäävä vastaus työhakemukseen? Varsinkin sellaiseen työhön, jota olet tehnyt vuosia. Samassa firmassa.

Masentaa, koska en kelpaa edes entiseen työhöni. Työhön, jonka lopetin kun en enää jaksanut jatkuvaa pomputtelua. On töitä, ei ole töitä, ehkä on töitä. Arvostuksen puute oli välillä murskaavaa. Kun työsopimusten tunnit vain pieneni. Olin vaikea, kun pidin omista oikeuksistani kiinni. Sain haukut puhelimessa kesken työvuoron esimieheltä, kun kieltäydyin tekemästä vuoroja joita ei oltu hyväksytetty minulla, vuokratyöntekijällä. Itkin usein, useammin raivosin ja myönnän olleeni katkera varsinkin viimeisen vuoden aikana. Se ehkä näkyi, mutta ei ikinä asiakkaille. Minulla oli paha olla. Mutta viimeinen pisara, se joka katkaisi kamelin selän, oli kun en edes kelvannut ilmaisena harjoittelijana firman toiselle osastolle. Palautin työvaatteet ja tappelin työtodistuksista monta viikkoa. Vannoin, etten ikinä ikinä ikinä palaa samaan paikkaan.

Viikko sitten huomasin, että tuo entinen työnantajani haki kahta uutta työntekijää. Harvinaista, sinne ei yleensä julkisesti haeta uusia ihmisiä vaan paikat täytetään ottamalla harjottelijoita ja jakamalla tunteja muiden kesken. No, ei se ota jos ei annakaan, eli tietenkin laitoin hakemuksen. Pidin työstä, työkaverit oli ihan huippuja ja kyllähän tuollainen isompi firma on aina kiva työnantaja. Ja mikä parasta, kyseessä oli vakituinen virka. Eli juuri se, mitä ikinä halusin. Laitoin heti hakemuksen, kumpaankin paikkaan. Kai nyt edes saisin kutsun haastatteluihin, kun olin monta vuotta jo heille tehnyt samaa työtä, välissä vain reilun vuoden tauko.

Tänään sain postia. "Kiitämme mielenkiinnostasi ja hakemuksestasi xxxx tehtävään. Valintamme ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa kohdistunut sinuun." En sensuroinut tätä viestiä, siinä oikeasti luki xxxx tehtävään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. En siis kelpaa entiseen työhöni? Ja ilmoitatte siitä minulle kaksi viikkoa ennen kuin hakuaika edes päättyy? Totta kai otin sen henkilökohtaisesti, pakko tässä taustalla on olla jotain.

Ja niin siinä kai sitten olikin. Entinen työkaverini, itseasiassa ihminen jonka opetin siihen työhön, tiesi kuka on päättämässä noista hakijoista. Se oli se entinen esimieheni. Joka sai minut tuntemaan oloni täysin mitättömäksi, joka ei koskaan kiittänyt hyvästä työstä tai osoittanut muutenkaan arvostavansa joustoa tehdessäni yli 12 tunnin vuoroja. Ei, olin vaikea koska vaadin itselleni kuuluvat lisät ja hankala kun en suostunut opiskellessani tekemään yövuoroja keskellä viikkoa. Ei ilmeisesti auttanut, että lähiesimieheni piti minua loistavana työntekijänä ja on suositellut minua jokaiseen saman alan paikkaan jota olen hakenut. Myös näihin kahteen paikkaan, joissa hän olisi edelleen lähiesimiehenä.

Tällä kirjoituksella ei ole mitään tekemistä sinällään meidän lapsettomuuden kanssa, mutta jonnekin oli pakko purkaa. Haluaisin käyttää oikeita nimiä, mutta en halua oman henkilöllisyyteni paljastuvan. Nykyisiä työntekijöitä on kielletty puhumasta firmasta. Minua ei voi kukaan enää kieltää, mutta en tiedä kuka kuuntelisi. Kuka saisi tämän pahan olon katoamaan, jonka se entinen esimieheni sai istutettua minuun ja jonka tuska palasi aallon lailla, kun tajusin että sama henkilö pystyy edelleen seisomaan unelmieni tiellä. Saanko käydä huutamassa kasvotusten, että SINUN takia minulle ei tule lasta, koska SINÄ olet pikkusieluinen ja surkea esimies? Katsoisi ympärilleen, kuinka monta pitkäaikaista työntekijää onkaan karkoittanut paikasta, jossa työsuhteiden kestot ennen määriteltiin vuosikymmenissä. Nyt siellä käydään vain kääntymässä, äkkiä pois, ettei paha olo jää pysyväksi. 

PS. Miksi ihmeessä tämä on tällaista minitekstiä vaikka miten vaihtelen kokoa? No, niin. Minulla on vielä enemmän sellainen olo, että haluan käydä huutamassa sille maailman surkeimmalle esimiehelle naamapunaisena. Eilen suosittelijaltani oli tosiaan kyselty minusta ja sitten vielä sanottu, että kutsuvat minut ehdottomasti haastatteluun. Kaksi tuntia tämän keskustelun jälkeen sain tuon hylkyviestin. Toisen positiiviset kommentit eivät selkeästikään riitä kyseenalaistamaan idiootin mielipidettä minusta. 

Töitätöitätöitä

Epätoivon iskiessä, voi hakea myös "vanhaan" työhönsä. Oikein kahdella hakemuksella. Jos en nyt saa edes haastattelukutsua (luulisin olevani aika pätevä työhön, jota olen tehnyt yli kolme vuotta samalle firmalle) niin voi palata tuo viikon takainen ahdistus ja masennus.

Työhakemusten saldo tälle viikolle: viisi. Hylkäyksiä: yksi. Ja tuonne yhteen paikkaan oli yli neljäsataa(400!) hakijaa, eli ei ihme etten päässyt edes haastatteluun. Töitätöitätöitätöitä. Mullehetinyt.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viime viikon ahdistusta ja masennusta en osaa oikein selittää. Tuntui etten ikinä pääse elämässäni mihinkään. Etten koskaan valmistu, tai edes halua valmistua, koska sitten en olisi opiskelija vaan työtön. Lisänä tähän "oon huono eikä musta koskaan tule mitään, ei edes äitiä"-oloon oli vielä ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta. En halunnut. Niillä oli kaikkea mitä minulla ei koskaan tulisi olemaan. Talo. Työpaikat. Perhe. Lapsia.

Lopulta mies tapasi nämä sille tutut ihmiset yksin. Ja minua harmitti. Yritin kyllä silloin saada itseni lähtemään, ahdisti vaan enemmän kun huomasin miten vaikeaa minun oli katsoa miehen ahdistusta vieraaseen paikkaan menosta. Etten pystynyt olemaan toiselle tukena, se oli melkein kauheampi tunne kuin se oma sisäinen ääni joka huusi etten tahdo tavata ketään.

Viikko eteenpäin. Kyllä tämä tästä. Minusta tulee joskus jotain. Kuukauden lopussa aion palauttaa opinnäytetyöni raakileen ohjaajalle. Ja pahoitella viivästystä. Helmikuun lopussa se saisi olla jo valmis. Jäisi vielä kuukausi aikaa byrokratialle opintotuen rahoittamana. Kyllä minusta tulee jotain. Mutta äiti? Se tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.