Yritän painaa kaiken adoptioon liittyvän taka-alalle mielessäni. Oikeastaan kaiken lapsiin liittyvän. Olen kaksi päivää bussissa tuijottanut penkkien selkänojaan liimattua mainosta, jossa etsitään sukusolujen lahjoittajia. Kampaajalla katselin eilen pientä, pulleaa poikaa, joka ei aivan rauhassa antanut äitinsä leikkauttaa hiuksia. Yöllä näen unta, että meillä on lapsi.
Kaksi viikkoa sitten olin täynnä raivoa ja pelkoa. Raivoa, kun maailma on epäreilu ja pelkoa, että putoan taas sinne syvään kuoppaan enkä vieläkään uskalla hakea apua. Raivo katosi, kun näin sen aiheuttajan luikkivan minua pakoon, kun sain hänet sanattomaksi. Pelko ei ehkä ihan vieläkään. Kaikessa haikeudessa aina välillä ajattelen että mitä merkitystä millään on. Minusta ei tule koskaan mitään. Vaikka valmistuisin, en koskaan saa töitä. Kun en saa töitä, en koskaan saa perhettä. Minulla on maailman ihanin mies, mutta riittääkö se. Jos ei ole työtä, olen päivät pitkät kotona ja ehdin miettiä asioita ihan liian pitkään...
Tuoreimmassa unessa ystäväni, joka on vannoutunut vela, olikin adoptoinut. Hän palautti lapsen, kun se ei heti osannut käyttäytyä. Liian villi, liikaa työtä. Ja minä muistan ihmetelleeni, mistä he saivat koko hommaan rahat. Ja sitten eivät kuitenkaan lopulta halunneet lasta. Tätä edeltävänä yönä me olimme miehen kanssa päättäneet, että ei siitä adoptiosta tule koskaan mitään, tehdään oma. Ja oman me saimme. Se oli sellainen pieni, pullea vauva, kuin päiviä myöhemmin näin oikeasti siellä kampaajalla.
En haluaisi nähdä näitä unia. En haluaisi ajatella koko asiaa. Ja huomaan, että se on vaikeaa. Eilen selvittelin pidempään sitä sukusolujen lahjoitusta. Jos minun soluni eivät omaan käyttöön koskaan pääse, voisivatko ne toteuttaa jonkun toisen unelmat? Olisiko minusta sittenkin tekemään jotain hyvää tässä maailmassa, vaikka olen välillä niin rikki ja väsynyt, etten usko merkitseväni mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti