Aika rientää

Helmikuu on jo kohta lopuillaan. Mikään ei ole muuttunut. Samaa vanhaa, päivästä toiseen. Aina välillä odotan kesää. Syksyä. Ensi joulua. Missä me olemme silloin, onko se vieläkin sitä samaa? No, kai jokin muuttuu jos statukseni vaihtuu opiskelijasta työttömäksi.

Opiskelutoverini on viimeisillään raskaana. En ole nähnyt häntä yli puoleentoista vuoteen. Joillakin siis asiat muuttuvat, joillakin päivät eivät ole sitä samaa massaa. Työpaikka, perhe. Minä vain kirjoittelen vuoronperään opinnäytetyötä ja työhakemuksia. Ei perhettä.

Minä haluan tehdä lapselleni tilkkutäkin. Enkä ihan minkä tahansa tilkkutäkin, vaan sellaisen mikä on tehty Marimekon "Tilkkutäkki"-kankaasta. Mieskin ihastui näyteikkunan "Jakari"-kankaaseen. En enää mene niin rikki, kun muilla on se mitä minä haluaisin, mutta huomaan haaveilevani enemmän. Imen itseeni taas tietoa, kaiken mitä löydän.

Mutta olen minä onnellinen. Olisin varmasti onnellinen, vaikka olisimme loppuelämämme kahdestaan. Silloin olisin ehkä onnellinen, vaikka en ikinä saisikaan töitä. Kyllä me kahdestaan pärjättäisiin miehen palkalla. En kyllä kestäisi pelkkää kotona oloa. Yrittäjäksi minusta ei ole. (paitsi jos voitamme lotossa, sitten voin toteuttaa sen ensimmäisen unelmani, sen pidempiaikaisen) Olisiko se sitten taas uusi tutkinto, jokin uusi ala? Välillä tuntuu, että olen edelleen siinä samassa paikassa kuin lähes kahdeksan vuotta sitten. Mitä ihmettä minusta oikein isona tulee?

Olin myös onnellinen, kun luin tämän.