Epätoivon iskiessä, voi hakea myös "vanhaan" työhönsä. Oikein kahdella hakemuksella. Jos en nyt saa edes haastattelukutsua (luulisin olevani aika pätevä työhön, jota olen tehnyt yli kolme vuotta samalle firmalle) niin voi palata tuo viikon takainen ahdistus ja masennus.
Työhakemusten saldo tälle viikolle: viisi. Hylkäyksiä: yksi. Ja tuonne yhteen paikkaan oli yli neljäsataa(400!) hakijaa, eli ei ihme etten päässyt edes haastatteluun. Töitätöitätöitätöitä. Mullehetinyt.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Viime viikon ahdistusta ja masennusta en osaa oikein selittää. Tuntui etten ikinä pääse elämässäni mihinkään. Etten koskaan valmistu, tai edes halua valmistua, koska sitten en olisi opiskelija vaan työtön. Lisänä tähän "oon huono eikä musta koskaan tule mitään, ei edes äitiä"-oloon oli vielä ahdistus uusien ihmisten tapaamisesta. En halunnut. Niillä oli kaikkea mitä minulla ei koskaan tulisi olemaan. Talo. Työpaikat. Perhe. Lapsia.
Lopulta mies tapasi nämä sille tutut ihmiset yksin. Ja minua harmitti. Yritin kyllä silloin saada itseni lähtemään, ahdisti vaan enemmän kun huomasin miten vaikeaa minun oli katsoa miehen ahdistusta vieraaseen paikkaan menosta. Etten pystynyt olemaan toiselle tukena, se oli melkein kauheampi tunne kuin se oma sisäinen ääni joka huusi etten tahdo tavata ketään.
Viikko eteenpäin. Kyllä tämä tästä. Minusta tulee joskus jotain. Kuukauden lopussa aion palauttaa opinnäytetyöni raakileen ohjaajalle. Ja pahoitella viivästystä. Helmikuun lopussa se saisi olla jo valmis. Jäisi vielä kuukausi aikaa byrokratialle opintotuen rahoittamana. Kyllä minusta tulee jotain. Mutta äiti? Se tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti