Lapsellinen viikonloppu

Mies oli poissa koko viikonlopun, lähti perjantaina jo ennen kuin pääsin töistä ja tuli takaisin vasta tänään iltapäivällä. Poikien festarireissu oli sujunut hyvin, vain kyynärpäähän oli tullut vauriota ja kaikki tavarat oli pysyneet tallessa.

Minä vietin viikonloppuni maailman parhaan 9-vuotiaan seurassa (saatan olla hieman puolueellinen, mutta vain hieman). Meillä meni oikein mukavasti, koti-ikävä ei vaivannut ja ei tullut muutenkaan yhtään kiukuteltua. Parasta on se vielä uninen lapsi, kun se kömpii viereen sohvalle ja pistää pään vielä tyynyyn vetäessään viltin korville. Ei vielä ihan hereillä, mutta halusi jo kuitenkin nousta minun seuraani.

Olen viettänyt tällaista kahdenkeskistä aikaa kummipojan kanssa viimeeksi kahdeksan vuotta sitten. Silloin, kun koko kesän toimin lapsenhoitajana. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä yöllä. Tiedän olevani tärkeä aikuinen. Sydän meinasi särkyä, kun poika itki keittiön pöydän ääressä vanhempien tullessa hakemaan. Ei ollut sanoja, mikään ei lohduttanut. En meinannut saada edes halausta.

Ihana viikonloppu lapsen kanssa. Ihan tavallista elämää. Yhdessäoloa. Ehdotonta rakkautta.

Joulusta juhannukseen

Viime joulu oli ensimmäinen, kun meillä mietittiin, että joskus se ei ehkä ole vain meidän kahden aikuisen juhla. Ja nyt on jo juhannus. Lapsellinen elämä ja siitä haaveilu alkaa olla arkipäivää. Mietitään, että mitäs jos ja olisiko sitten miten. Miten me tähän päädyttiin? Me kaksi, vapaaehtoisesti lapsetonta.

Laitoin miehelle eilen kiireessä kesken työpäivän tekstiviestin. Nauroin työkaverille, että tuli vähän töksäytettyä. "Meille tulee lapsi." Mies tietää, ettei se voinut olla mikään "yllärii, oon raskaana!"-viesti. Meille on tullut se oma lapsi jo monta kertaa minun unissani, mutta en tarkoittanut sitäkään.

Siskon mies soitti, kesken työpäivän. Kysyi ehdinkö puhua. Voisiko kummipoika tulla meille viikonlopuksi? Siskolla ja miehellä oli työmatka ja meidän koti oli matkan varrella. Kummipoika on jo pidempään halunnut meille ihan yksin kyläilemään, tietenkin sopii! Ilmoitin siis miehelleni, että meille tulee lapsi. Kun vastausta ei kuulunut, tarkensin kuitenkin että se on jo 9-vuotias ja kiva ja helposti viihdytettävä.

Juhannus meillä vietetään kahdestaan, mutta ensi viikonlopun vietän ihan kaksin sen 9-vuotiaan kanssa. Mies on lähdössä työkaverinsa kanssa festareille (olin tietenkin jo unohtanut tämän) ja jättäisi minut muuten yksin. Mietin, mitä kaikkea kivaa kummipojan kanssa keksisi tehdä. Onkohan sille viikonlopulle luvattu millaista ilmaa? Pärjätäänkö me kahdestaan, pitäisikö sille hommata oma bussikortti kun ei meillä ole tuota ihanaa kuskaamassa meitä?

Ja sitten huomaan, että kaikki mitä suunnittelen, mitä olen jo aikaisemmin miettinyt että haluan kummipoikani kanssa tehdä. Kaikkea sitä, ja enemmän, haluaisin tehdä oman lapseni kanssa.

Katsotaan, onko tilanteemme erilainen vuoden päästä. Missä silloin ollaan? Se työkaveri, jonka äitiyslomaa sijaistan, jäi tällä viikolla kesälomalle ja jatkaa siitä sitten äitiyslomalle. Olenko minä vuoden päästä edelleen samassa paikassa?

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Vauvauutiset tunkeutuvat naamakirjan uutisvirtaan. Ai noiden vauva on nyt syntynyt. Ai tuo haluaisi synnytyksen jo alkavan. Ai tuo odottaa jo toista lastaan. Vauvat kummittelevat myös siinä sivupalkin mainoksissa, ruokaa ja vaatteita uudelle vauvalle.

Minä en koe kipeää pistoa missään lukiessani näitä vauvauutisia. En ole superiloinenkaan kyseisten ihmisten puolesta, koska he eivät ole minulle niin läheisiä; entinen opiskelukaveri, nykyinen opiskelukaveri ja miehen kaverin ex-vaimo(tämä on ehkä hienoin yhteys!). Tehkää, tehkää vaan niitä vauvoja. Minulle niitä ei tule. Minä en koskaan laita seinälleni ultraäänikuvaa enkä kerro vauvan touhuista vatsassani enkä saa sitä vastasyntynyttä syliini.

Joskus aiemmin koin nämäkin asiat ahdistavina. Muut menivät hurjaa vauhtia eteenpäin elämässään, saivat siihen lisää sisältöä. Lisää rakkautta. Minulle se olisi vasta vuosien päästä edessä. Jos silloinkaan. Vaikka meillä puhutaan että sitten kun meille tulee lapsi, niin eihän sitä tiedä tuleeko. Onko meillä ikinä sellainen tilanne, että se olisi mahdollista, ollaanko me edes muodollisesti päteviä vanhemmiksi?

Mutta me haaveillaan. Meidän omassa kodissa olisi huone lapselle. Meidän lapselle luettaisiin paljon. Meidän lapsi kuulisi paljon musiikkia. Olisiko se tyttö vai poika? Mikä sen nimeksi tulisi? Saisinko minä opettaa sille sitä toista äidinkieltäni? Minä haluaisin tehdä lapselle peiton, pupun, possun...kivoista, värikkäistä kankaista. Me haluaisimme tehdä siitä lapsesta onnellisen, tehdä sen kanssa mukavia mutta ihan tavallisia juttuja.

Mutta niin. Tehkää te niitä vauvoja. Laittakaa niiden kuvia sinne naamakirjaan. Rakastakaa niitä. Minäkin vielä joskus rakastan jotain toista yhtä paljon, kuin tuota ihanaa tuolla viereisessä huoneessa. Minä aloitan ylihuomenna työt. Minunkin elämäni etenee. Hitaasti, mutta varmasti.

Ihanasti sanottu.

Me emme osaa miehen kanssa kovin hyvin suunnitella ruokajuttuja. Joskus meillä oli muutama vakiruoka, joita pyöriteltiin eri järjestykseen viikottain. Puolivalmisteita usein, koska kumpikaan ei jaksa alkaa tekemään monimutkaista ruokaa työ- tai koulupäivän päätteeksi. Emme osaa myöskään suunnitella ruokailuja kovin pitkälle, helposti tulee mentyä kauppaan joka päivä ja siellä sitten mietittyä että mitä sitä tänään syötäisiin. Yritän aina välillä suunnitella etukäteen, mutta miehelle aiheuttaa stressiä se yksikin päivä viikossa, kun kauppa ei ole auki. (hemmetin kirkkopyhät)

Kohta jo kaksi vuotta olen ollut "ruokavammainen" eli ruokavalioni on hyvin rajoitettu. Se tuo lisähaastetta ruokailuihin, kun olisi helpompi tehdä kahdelle ruokaa kuin molemmille omaan ruokavalioon sopivat yhden hengen annokset. Joskus kokkailtiin niin, että mies sai aina ruoasta pariksikin päiväksi eväät, mutta se ei ole toiminut kun monta päivää samaa syödessä kuulema alkaa tökkimään.

Eilen taas pällisteltiin kaupassa, että mitä sitä nyt sitten söisi taas. Ja sitten se toinen sanoi jotain ihanaa. "Miten me pärjätään, jos meillä on lapsi, kun ei edes meille kahdelle aina keksitä sopivaa ruokaa?" ♥