Onnellista.

"Sä et tiedä miten onnekas olet."

Niin. Kyllä minä tiedän. Aina välillä unohdan, mutta sitten se kyllä palaa mieleen. Kohta yhdeksän yhteistä vuotta takana ja olemme edelleen rakastuneita toisiimme. Parisuhteemme ei ole täydellinen, tiedämme missä useimmiten mättää, mutta se toimii ja olemme valmiita tekemään töitä sen eteen. Luotan mieheen täysin ja rakastan, ehdoitta. Ja tiedän saavani saman häneltä.

Meidän onni ja rakkaus on ihanaa, mutta olen silti välillä katkera. Me olemme kaksin. Me emme ole perhe vaan pariskunta. Joskus tämä tuntui täydelliseltä, mutta ei enää. Me molemmat puhumme lapsesta. Niissä pienissä sivulauseissa. "Kyllä meidän palkoilla hyvin kaksi elää. Tai mieluummin kolme."

Viime yönä me olimme perhe. Sylissäni oli pieni lapsi. Iho ei ollut samaa sävyä kuin meillä, mutta me olimme onnellisia. Muistan, että sanoin unessa miehelle "tämä sujuikin paljon nopeammin kuin silloin kuvittelin". Todellisuudessa tuohon hetkeen on vielä pitkä matka. Mutta askel lähempänä. Yhdessä. Vielä kaksin, mutta joskus sitten perheenä. Pakko uskoa tulevaisuuteen, jotta en katkeroidu.

Ihana kesä!

Meillä nautitaan kesästä, vaikka minulla ei tänäkään kesänä ole lomaa. Viikonloput tuntuvat edelleen luksuselta eli yritetään keskittää kivaa tekemistä niille. Ja muistetaan nauttia! Meistä kumpikaan ei ole auringon palvoja, mies varsinkaan ihonsa vuoksi, mutta parveke on muuttunut ihanaksi kesäolohuoneeksi, jossa tulee vietettyä aikaa yhdessä. Luetaan kirjoja, ihaillaan ukkosta ja puhutaan. 

Vuosi sitten arastelin kovasti lapsista ja adoptiosta puhumista miehelleni. Mitä jos se ei halua? Mitä jos se ei halua olla enää minun kanssani jos minä haluan? Kun sitten sain asian vihdoin otettua puheeksi, vastaus oli se yllättävä "lähdetään sinne neuvontaan vaikka heti!". Silti, aina välillä, pelkään olevani haaveiden kanssa yksin. Mutta en ole!

Parvekkeella, sohvalla makoillessa, on tullut nyt niin usein puhuttua tästä. Ihana huomata, että olemme samoilla linjoilla. Ihana huomata, että tuo toinenkin miettii millaista olisi sitten joskus lapsen kanssa. Ihanaa, että se rauhoittaa, kun stressaan ajan valumista hukkaan. "Me ollaan vielä nuoria", se sanoo, kun mietin liian syvällisesti mitä esimies puheillaan tarkoitti ja siirtyykö tämä haave aina vain pidemmälle tulevaisuuteen.

Siinä missä minä luen blogeja ja keskustelupalstoja adoptiosta, mies luottaa omaan kiinnostukseensa psykologiasta. Se siis sittenkin tutkii, lukee ja miettii! Ja on ihanan jalat maassa. Välillä pelkään, ettei se tiedosta mahdollisia ongelmia, ettei sillä ole realiteettia kun se ei lue niiden jo tämän tehneiden kokemuksia. Mutta omalla tavallaan se kyllä lukee, tutkii ja pohtii. Valmistautuu.

Ihana kesä, älä lopu milloinkaan! Tässä hetkessä, tässä tilanteessa, olen niin onnellinen kuin voin vain olla. En pelkää tulevaisuutta, odotan sitä. Uskallan haaveilla. Joskus, joskus meilläkin on mahdollisuus. Jos vuoden päästä huomaankin olevani ilman työpaikkaa, pitää asioita vaan miettiä uusiksi. Mutta mikään ei tänä kesänä tunnu mahdottomalta.