Täällä ollaan.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet vierii. Meillä ei ole lasta kotona enkä enää tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan. Tällä hetkellä se ei sureta minua.

Meidän kotona on onnellinen pariskunta, jonka elämää sulostuttaa yksi ihana karvalapsi. Koira on tuonut elämään paljon lisää, mutta se on myös rajoittanut sitä. Tasapainoa etsitään. Ajatuksiin eksyy välillä mietteitä siitä, että entä jos koiran tilalta olisikin ihmislapsi. Kumpi meistä olisi kotona? Olisiko paikkoja, jonne lasta ei voi ottaa mukaan?

Päivä, viikko, kuukausi, vuosi kerrallaan. Elämästä ei tunnu nyt puuttuvan mitään, mutta en uskalla luvata, etteikö joskus olisi toisin. Nyt tyydyn rapsuttelemaan syliin kiipeävää, siinä onnellisesti tuhisten nukkuvaa otusta. 

Juhannus

Istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä, selaimessa on auki adoptioblogi. Mies huutelee makuuhuoneesta seuraksi ja näyttää tabletilta hiljan syntyneitä pentueita.

Kumpikin siis tavallaan pohti tänään aamupäivällä perheen kasvattamista. Pitkän aikaa tuntui, että tässähän on ihan hyvä näin. Monessa tilanteessa on miettinyt, että olipa helppoa, kun meitä on vain kaksi aikuista eikä tarvitse muista huolehtia.

Mutta kun elämä on (jopa viikon) ollut nyt tasaista ja sujuvaa, niin sieltä ne ajatukset taas pääsi ilmoille.  Ehkä kolmestaan olisi kuitenkin kivempaa?

Mutta otetaan tätä tasaista, turvallista ja tylsää elämää nyt hetki. Suunnitellaan tulevaisuutta toistaiseksi kahdestaan, vaihtoehdot avoinna. Toistaiseksi elämä on nyt tätä. Työpaikastakin tuli kevään aikana vakituinen eikä tarvitse enää suunnitella kaikkea miettien että jos nyt työt vielä jatkuu.

Tästä on tullut taas sellainen päiväkirja, paikka jonne voin kirjata ylös näitä ajatuksia ja tunteita. Koska jotenkin se tuntui tärkeältä. Ehkä se on itselle tärkeää huomata, että vieläkin tämä ajatus on tuolla jossain. Pinnan alla, tullen aina välillä esiin, odottaen sitä oikeaa hetkeä.

Näin tänä juhannuksena. Katsotaan mitä sitten vuoden päästä.

Kuulumisia

Huomasin päivän eräänä, että olin aikoja sitten saanut blogiin kommentin. En ollut huomannut... Luen kyllä päivittäin edelleen niitä samoja blogeja, joita omaani aloittaessa. Tai siis niitä, jotka vielä ovat olemassa. Mutta tänne ei ole tullut kirjoiteltua.

Elämä on tavallista. Ihanan tavallista. Työpaikka on ollut jo yli vuoden sama. Paikka ei vieläkään ole vakituinen, mutta en vielä ole menettänyt toivoani vakituisen paikan suhteen. Adoptio on monesti mielessä, mutta konkreettisia askeleita ei ole otettu. Ei vain tunnu oikealta ajalta.

Viikonloppuna autoillessa taas keskustelimme. Mies jossa vaiheessa tuntui vihjailevan enemmän tai vähemmän biologisen lapsen hankintaa, mutta se vaihe meni hänellä ohi. Adoptio kiinnostaa edelleen molempia, mutta kuten sanoin, aika ei vain tunnu oikealta. Kaikki tuntuu niin hankalalta. Niinpä meille on mietitty karvaista perheenlisäystä. Sekin saa vielä odottaa, vaikka kummallakin vähintään pieni koirakuume on.

Mutta mies sanoi autossa jotain, mikä jäi kyllä itsellenikin ajatuksiin, taka-alalle. Hän olisi kiinnostunut myös sijaisvanhemmuudesta. Ei toki ole itsellenikään täysin vieras ajatus, mutta työkuviot pitäisi sitten miettiä kunnolla.

No, katsotaan. Täällä siis vielä olen, lapsettomana, mutta onnellisempana kuin aikoihin. Näin on nyt hyvä, mutta toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan myös uusia tuulia.

Aika kivaa

Istuin eilen bussissa lähes kaksi tuntia normaalia aikaisemmin ja katselin auringonnousua. Korvissa soi hyvä musiikki ja en voinut olla hymyilemättä. Sillä hetkellä mietin, että ei tässä nyt yhtään hullummin mene.

Sillä hetkellä huomasin ajattelevani, että voisin vaikka joka aamu herätä näin aikaisin ja tehdä sen pidemmän reissun töihin. Töihin josta pidän. Töihin jotka eivät stressaa. Töihin missä on ihan parhaat työkaverit, joiden kanssa on jo parissa kuukaudessa ystävystytty. Työpaikalle joka ei tee minua sairaaksi.

Olo oli pitkästä aikaa hyvä. Hoitotasapaino on löytynyt. Työpaikka löytyi nopeammin kuin olisin uskonut. Aika kivaa. Ehkä tämä tästä.

Hetkiä.

Herään janoon keskellä yötä, kävelen kohti keittiötä. Siinä, keskellä eteisen käytävää se iski. Meidän koti. Juuri sellainen kuin suunnittelimme, juuri meidän näköisemme. Paljon stressiä, pitkiä päiviä, pettymyksia mutta myös niitä onnen tunteita. Olkoon sitten keskellä yötä, eteisessä. Meidän koti!

Kuumeinen lapsi kainalossa luen ääneen kirjaa. Kelpasin kipeällekin. Aikaisemmin päivällä kävin apteekissa ja kaupassa, kun mies hoiti lapsen sänkyyn. Seuraavana aamuna myös miehen kainalo kelpaa ja lapsi voi onneksi jo paremmin. Kyllä meistä olisi tähän, meistä olisi vanhemmiksi.

Kesäloman viimeiset päivät. Töistä kuului jo positiivisia huhuja, vaikka en enää tiedä haluaisinko siellä jatkaa. Ja sitten työkaveri kertoo vaihtavansa toiseen yhtiöön. Sinne, minne minäkin hain. Ja edes niillä pienillä, kivoilla asioilla ei tunnu olevan merkitystä. Minä junnaan paikallani. Menen takaisin samaan työhön. Mikään ei etene.

Keskittyisinkö vain kesään, katsotaan sitten syksyllä? Nauttisin pienistä hetkistä, haaveilisin tulevasta. Keskittyisin positiiviseen. Olemme kumpikin varmempia kuin koskaan aiemmin.

Hymyilyttää

Ehkä turhankin rankan alkuvuoden jälkeen on ihana huomata, että tänä iltana hymyilen. Olen onnellinen. Se hetken hukassa ollut asenne, kyllä kaikki järjestyy, on taas löytyny.

Joskus on ihan hyvä näin ja on vaikea edes kuvitella, että joskus olisi parempi. Mutta yritetään silti!

Mikä on muuttunut?

Uusi vuosi taas aluillaan. Mikä on muuttunut vuodessa, ollaanko menty yhtään eteenpäin?

Maaliskuussa aloitin nykyisessä työpaikassani. Olin siinä vaiheessa hakenut töitä jo useamman kuukauden, itseasiassa melkein yli vuoden jos edellisen vuoden kesätyöpaikkaa ei lasketa. Olen vieläkin samassa paikassa, sopimukseni on edelleen määräaikainen. Vuosi sitten minulla ei ollut työpaikkaa. Vuosi sitten minulla ei myöskään ollut korkeakoulututkintoa.

Kesällä myös mies vaihtoi työpaikkaa. Hänellä on nyt mielekäs työpaikka, sellainen mistä vuosia haaveili. Koeaika on päättynyt, eli pelkoa työsuhteen päättymisestä ei enää kummankaan puolelta ole odotettavissa. Vaikka palkka hieman pieneni, otan mieluummin työpäivän jälkeen kotiin miehen, joka pitää työstään.

Työn puolesta siis asiat on paremmin kuin vuosi sitten. Ihan täysin tyytyväinen en ole omaan työtilanteeseeni, mutta eiköhän sekin pian selkene. Ainakin on oman alan töitä, toistaiseksi. Optimisti jaksaa uskoa, että kaikki menee hyvin.

Työn lisäksi haaveilen siitä pienemmästä kilolukemasta. Vaaka ei ehkä näytä kovinkaan erilaisia numeroita kuin vuonna 2013 (tai ehkä nyt joulukilojen kanssa jopa hieman enemmän), mutta motivaatio on taas huipussaan. Vuoden päästä olen kevyempi. Minun on pakko olla, tästä on tullut melkein tärkeämpi tavoite kuin vakityöstä. Pelkään, että kiloni muuten muodostuvat esteeksi toivomalleni tulevaisuudelle.

Suurin muutos vuoden takaiseen? Vuosi sitten meillä ei ollut omaa kotia. Tänään, vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä, pakkailtiin irti revittyjä tapetteja, pätkittiin irrotettuja listoja ja käärittiin rullalle vanhaa muovimattoa siellä ihan omassa kodissa. Tänään minulle ensimmäisen kerran kommentoitiin meidän lapsettomuutta, siellä uudessa kodissa: "teillä ei ole sitten ollenkaan lastenhuonetta". Ei niin, mutta aika helppo siitä vierashuoneesta on sellainen joskus muokata. "Ei meillä ole sellaiselle tarvetta."

Ei vielä. Toivottavasti joskus on.

Pessimisti vai optimisti?

Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?

Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.

Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.

Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.

Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.

"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.

Miksi me odotamme?

Miksi emme vain soita sitä ensimmäistä soittoa, laita rattaita pyörimään pikkuhiljaa? Matka on pitkä, eikö se kannattaisi alottaa mahdollisimman pian?

Näitä kysymyksiä pohdin välillä itsekin, mutta eniten ne tulevat esille kommenteissa, joita saan tämän blogin kautta. Ilmeisesti en ole sanonut tätä tarpeeksi selvästi, mutta on täysin meidän oma, yhteinen päätös odottaa työtilanteemme vakiintumista ennen adoptioprosessin alkua. Ensimmäistä kertaa tämän yhteisen yhdeksän vuoden taipaleen aikana olemme molemmat kuukausipalkkaisessa työssä, täysipäiväisinä. Kumpikaan ei ole opiskelija, ei osa-aikainen eikä tuntipalkkainen (joka muuten eräässä edellisessä työssäni aiheutti sen, että joskus kuukauden palkka oli pari tonnia ja seuraavassa kuussa sitten neljäsosan siitä...). Haluamme todeta, että tämä on pysyvä tilanne, ennen kuin lähdemme lisäämään perheeseemme. Me edellytämme tätä itseltämme, ei kukaan muu.

Kun luin tänään erästä seuraamistani blogeista, ymmärsin että olemme ehkä tehneet ihan oikean päätöksen tässä hieman jarrutellessamme. Pystymme paremmin perustelemaan itseämme, halujamme, toiveitamme. Jos vuosi sitten olisimme aloittaneet adoptioneuvontaa, olisimme olleet opintojaan hitaasti viimeistelevä opiskelija ja uutta työpaikkaa epätoivoisesti etsivä. Nyt olemme määräaikaisessa työsuhteessa oleva (jonka jatko näyttää valoisalta) ja uudessa, mielenkiintoisessa ja itsensä kehittämistä tukevassa työpaikassa työskentelevä. Kuulostaa paljon paremmalta...

Kirjotin joskus aikaisemmin, että otetaan projekti kerrallaan. Ensimmäinen, eli AMK-tutkinto on nyt valmis (vielä tosin opinnäytetyön toimeksiantajalle tarvitsisi toimittaa käännös ja hakea ne paperit sieltä koululta). Toinen, eli laihdutusprojekti, on vaiheessa. Motivaatio pompsahti kyllä korkeammalle jo viikonlopun aikana ja lukiessani tätä se nousi vielä lisää. Minä olen ylipainoinen, sille täytyy tehdä jotain. Haluan laihtua itseni vuoksi, mutta ihan melkein siinä seuraavana siinä on sitten perusteluna se, että se tekisi tästä adoptiotouhusta helpompaa. Eiköhän minun hyvässä hoitotasapainossa oleva astmani ja se miehen geenivirhe saa ihan tarpeeksi hälyä aikaan terveyttä kartoitettaessa. 20kg takana, vielä reilusti enemmän edessä. Mutta motivoituneena!

Siksi me odotamme. Tiedostamme, että edessä on pitkä taival, jos sille lähdemme ja perille pääsemme. Tietenkin prosessi kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. Tietenkin vaikutan lapsenkaipuiselta ja välillä ehkä epätoivoiselta täällä blogissa, koska tämä on se paikka johon näitä tunteita puran. Yleensä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miehestä tuntuu helpottavalta tietää, että vaikka nyt lähdettäisiin prosessiin, lapsen kotiintuloon on vielä vuosia. Näin me suunnittelemme elämäämme, vielä monia vuosia kaksin ja se sopii meille. Siksi me emme aio odottaa ikuisesti, koska joskus varmasti tulee se päivä, kun toivoisimme ottaneemme sen ensimmäisen askeleen aikaisemmin.

Mutta juuri nyt me odotamme. Koska me haluamme.

Itsehillintää

Olen viimeisen viikon aikana käynyt pääni sisällä keskusteluja, joita en voi käydä ääneen. Harjoittelen itsehillintää, luulen että siitä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. En sano, mitä mielessäni liikkuu vaan puren kieltä ja totean että en ehkä osallistu tähän keskusteluun.

Minun tekisi mieli käydä vähän ilkkumassa ex-pomolle. Että hähää, olipas hyvä ettet ottanut minua takisin töihin. Olet juuri niin surkea esimies, mitä aina kuvittelin ja täysi kusipää muutenkin. Jos minä olisin vielä alaisesi, sinusta olisi jo ilmoitettu liittoon, koska minä en pelkäisi. Pelkäsin monta vuotta, purin kieltä ja jatkoin työtäni. Pahoinvoivana ja stressaantuneena. Nyt lällättäisin samalle miehelle, että minäpäs sainkin töitä ihan muualta ja onneksi sainkin! Miten mukavaa on olla päivätöissä, viikonloput vapaana ja kuukausipalkalla, ettei palkka ole jossain kuussa pienempi, kun en ole herra diktaattorin mielen mukaan hyppinyt ja sen johdosta tuntejani vähennetty.

Mutta en ainakaan toistaiseksi ole tätä tehnyt. Mieli tekisi edelleen...

Purin kieltäni tällä viikolla myös töissä. Ruokatunnilla. "Miksi joku menee naimisiin maistraatissa? Ei ne ole oikeat häät.". Sen verran pääsi lipsahtamaan, että kysyin onko ne kirkkohäät sitten oikeat. Oli. Ja sen jälkeen purin kieltäni. Keskustelu ympärillä jatkui, tämän yhden ihmisen ihmetellessä, että miksi mennä maistraatissa naimisiin, eihän siinä ole mitään järkeä. Aivan tyhjän kanssa! Toinen totesi, että joskos vaikka ihan juridisista syistä. Kun avioliitto on kuitenkin lain silmissä vahvempi kuin avoliitto. "No kai se on ihan hyvä syy. Mutta...". Ja minä pidin suuni kiinni, vaikka teki mieli sanoa että miksi sinä menit naimisiin? Ilmeisesti menit kirkossa, miksi ihmeessä? Koetko, että teidän parisuhde on nyt vahvempi ja parempi, kun joku mielikuvitusheppu on antanut sille siunauksensa?

Mutta sanoin tämän kaiken vasta myöhemmin, läheisemmälle työkaverille. Ja nyt vitsaillaan miehen kanssa, että eihän naimisiin menty rakkaudesta tai mistään vastaavasta syystä. Vaan ihan vain juridisista syistä. Käytännöllisyys ennen kaikkea!

Uskon, että näitä itsehillintää vaativia keskusteluja tulee vielä paljon. Huomaan olevani herkkänahkaisempi lapsista puhuttaessa. Mutta olen hiljaa. Kotona onneksi on mies (täysin juridisista syistä tietenkin), joka ymmärtää. Ja antaa minun vaahdota idiooteista.

Blogi 1v.

Vuosi. Ja aina vaan haluan. Ei ollu ohimenevä vaihe, ei.

Vuosi, mikä on toisin? Tiedän paljon enemmän adoptiosta, kiitos tiedonahmimishäiriöni. Ja silti haluan jatkaa. Mies puhuu asiasta enemmän, useammin, toiveikkaammin. Minulla on työpaikka, jossa koeajan viimeinen päivä oli tänään. Vuoden vaihteessa tiedetään, kuinka pysyvä tuo paikkani on, mutta vaikuttaa hyvälle.

Vuodessa meidän taloudellinen tilanteemme on parantunut huomattavasti. Kahden säännölliset tulot on paljon, paljon parempi kuin toisen vakitulo ja toisen opintotuki. Oma palkkani nousee näillä näkymin syyskuussa, kun saan tehtäviäni vastaavaa palkkaa (niin, tähän asti olen siis hoitanut töitä, joita minun ei kuuluisi hoitaa) ja parin kuukauden päästä olen myös mukana tulospalkkauksessa. Eli tässähän mennään juuri sinne suuntaan kuin toivottiinkin!

Mutta pian tämä taas muuttuu. Minun koeaikani on ohitse, miehen koeaika kohta alkamassa. Työpaikka vaihtui hänellä paljon mieluisaampaan, sellaiseen mistä oli haaveillut. "Jos me odotettaisiin siihen koeajan loppuun?", mies sanoi viime viikolla. Eilen sain kysyttyä, että jos ei odotettaisi. Jos vaan soitettaisiin se ensimmäinen puhelu, otettaisiin se ensimmäinen askel. Koska prosessi on pitkä. Neljä kuukautta, jonka voisimme viettää jonottaen neuvontaan, sen sijaan että odotetaan aina vain.

Pyysin miestä soittamaan, sillä on kesäloma.

Lapsellinen viikonloppu

Mies oli poissa koko viikonlopun, lähti perjantaina jo ennen kuin pääsin töistä ja tuli takaisin vasta tänään iltapäivällä. Poikien festarireissu oli sujunut hyvin, vain kyynärpäähän oli tullut vauriota ja kaikki tavarat oli pysyneet tallessa.

Minä vietin viikonloppuni maailman parhaan 9-vuotiaan seurassa (saatan olla hieman puolueellinen, mutta vain hieman). Meillä meni oikein mukavasti, koti-ikävä ei vaivannut ja ei tullut muutenkaan yhtään kiukuteltua. Parasta on se vielä uninen lapsi, kun se kömpii viereen sohvalle ja pistää pään vielä tyynyyn vetäessään viltin korville. Ei vielä ihan hereillä, mutta halusi jo kuitenkin nousta minun seuraani.

Olen viettänyt tällaista kahdenkeskistä aikaa kummipojan kanssa viimeeksi kahdeksan vuotta sitten. Silloin, kun koko kesän toimin lapsenhoitajana. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä yöllä. Tiedän olevani tärkeä aikuinen. Sydän meinasi särkyä, kun poika itki keittiön pöydän ääressä vanhempien tullessa hakemaan. Ei ollut sanoja, mikään ei lohduttanut. En meinannut saada edes halausta.

Ihana viikonloppu lapsen kanssa. Ihan tavallista elämää. Yhdessäoloa. Ehdotonta rakkautta.

Joulusta juhannukseen

Viime joulu oli ensimmäinen, kun meillä mietittiin, että joskus se ei ehkä ole vain meidän kahden aikuisen juhla. Ja nyt on jo juhannus. Lapsellinen elämä ja siitä haaveilu alkaa olla arkipäivää. Mietitään, että mitäs jos ja olisiko sitten miten. Miten me tähän päädyttiin? Me kaksi, vapaaehtoisesti lapsetonta.

Laitoin miehelle eilen kiireessä kesken työpäivän tekstiviestin. Nauroin työkaverille, että tuli vähän töksäytettyä. "Meille tulee lapsi." Mies tietää, ettei se voinut olla mikään "yllärii, oon raskaana!"-viesti. Meille on tullut se oma lapsi jo monta kertaa minun unissani, mutta en tarkoittanut sitäkään.

Siskon mies soitti, kesken työpäivän. Kysyi ehdinkö puhua. Voisiko kummipoika tulla meille viikonlopuksi? Siskolla ja miehellä oli työmatka ja meidän koti oli matkan varrella. Kummipoika on jo pidempään halunnut meille ihan yksin kyläilemään, tietenkin sopii! Ilmoitin siis miehelleni, että meille tulee lapsi. Kun vastausta ei kuulunut, tarkensin kuitenkin että se on jo 9-vuotias ja kiva ja helposti viihdytettävä.

Juhannus meillä vietetään kahdestaan, mutta ensi viikonlopun vietän ihan kaksin sen 9-vuotiaan kanssa. Mies on lähdössä työkaverinsa kanssa festareille (olin tietenkin jo unohtanut tämän) ja jättäisi minut muuten yksin. Mietin, mitä kaikkea kivaa kummipojan kanssa keksisi tehdä. Onkohan sille viikonlopulle luvattu millaista ilmaa? Pärjätäänkö me kahdestaan, pitäisikö sille hommata oma bussikortti kun ei meillä ole tuota ihanaa kuskaamassa meitä?

Ja sitten huomaan, että kaikki mitä suunnittelen, mitä olen jo aikaisemmin miettinyt että haluan kummipoikani kanssa tehdä. Kaikkea sitä, ja enemmän, haluaisin tehdä oman lapseni kanssa.

Katsotaan, onko tilanteemme erilainen vuoden päästä. Missä silloin ollaan? Se työkaveri, jonka äitiyslomaa sijaistan, jäi tällä viikolla kesälomalle ja jatkaa siitä sitten äitiyslomalle. Olenko minä vuoden päästä edelleen samassa paikassa?

Ei uutisia

Näin se elämä vaan rullaa eteenpäin. Jotain tapahtuu, mutta ei mitään maata mullistavaa. Haaveillaan uudesta sängystä. Kirjoitin työsopparin. Osteltiin miehelle uusia juoksukamoja. Mietitään jotain viikonloppureissua viimeistään syksylle. Joka arkiaamu menen töihin, ja se ei tunnu kurjalta.

Se sänky on jo pidempään seikkaillut meidän haaveissa. Se on iso investointi, jos hankimme juuri sellaisen, mistä on haaveiltu. Mutta varmasti sen arvoinen. Nyt kannattaa laittaa monta tonnia kiinni yhteen huonekaluun, kun siihen on mahdollisuus. Vielä ei varsinaisesti säästetä mitään varten. Paitsi nyt ehkä sitä sänkyä varten.

Työsopimus oli aluksi tullut väärillä päivämäärillä. Lyhyempänä, kuin mitä oli sovittu. Määräaikaisuuden perusteita olikin kaksi, fuusioitumiseen liittyvät syyt ja se äitiysvapaan sijaisuus. Pieni pilkahdus toivoa: äitiysvapaan sijainen olen vasta sopimuksen loppupäästä. Ehkä sopimusta jatketaan? Jos ei vakituiseksi, niin hoitovapaan sijaiseksi.

Mies aloitti juoksemisen taas innoissaan. Tai aloitti, vuoden ympärihän se juoksee. Mutta nyt uutta virtaa uusista vaatteista ja kengistä. Se mietti minulle, että onkohan lapsesta sitten kivaa jos isä on maratoonari. Ihana.

Meidän edellisestä ulkomaanreissusta on kohta vuosi. Köyhä vuosi takana, ei ole voinut edes miettiä mitään matkoja. Nyt molemmat ollaan taas töissä, eli se viikonloppureissu ei olisi niin suuri taloudellinen panostus, mutta antaisi sitäkin enemmän. Minä en saa kesäkuukausille edes palkattomia vapaita, joten ehkä se siirtyy syksyyn. Nyt me voidaan vielä mennä ja tulla miten halutaan, ehkä ei ikuisesti.

Töissä olen niin usein meinannut lipsauttaa, että meillä haaveillaan adoptiosta. Jotenkin se vaan aina tulee esiin. Viimeeksi eilen bongasin työpaikan intrasta uutisen "Adoptiolasten vakuutukset". Meinasin hihkaista ääneen. Olin kuitenkin hiljaa, luin uutisen ja klikkasin sen perässä olevaa linkkiäkin. Nämä jutut voi joskus koskea meitä!

Tällaisia pieniä juttuja, elämää. Ei mitään dramaattista, ei muutoksia, ei etenemistä. Ja sitten kuitenkin niitä pieniä juttuja, jotka on joka päivä läsnä. Ja paljon, paljon rakkautta. Jaksan odottaa.

Iloisen toiveikas viikonloppu

Meillä on viikonloppun haaveiltu omasta asunnosta. On katseltu myynnissä olevia, mietitty minne päin kotikaupunkia olisimme valmiita muuttamaan ja onko sitä pakko olla ihan se oma sauna. Iloisen toiveikasta siis, vielä joskus me olemme taloudellisesti siinä tilanteessa, että voimme ostaa oman kodin. Kodin, jossa olisi huone lapselle.

Ennen tätä viikonloppua meillä stressattiin paljon. Rahasta, tai enemmänkin sen puutteesta. Siitä kun mikään ei etene ja tilanne pysyy koko ajan samana. Ikinä ei tunnu se päivä paistavan meidän risukasaamme vaan aina kun ajattelemme kaiken olevan hyvin, niin puskista tulee joku uusi suru ja murhe.

Mutta miksi nyt sitten tätä iloa ja toivoa? Sain perjantaina puhelinsoiton, jota en enää odottanut. Kutsu työhaastatteluun. Olin innoissani, niin oli mieskin. Piti jaksaa odottaa tiistaihin saakka, että asia etenisi. Viikonloppu tuntui pitkältä... Mutta tänä aamuna lähdin bussilla kohti keskustaa. Bussi hajosi. Ehdin silti ajoissa neuvottuun paikkaan. Ainahan sitä miettii, että onko paras hakijoista, tässä tapauksessa vielä enemmän, kun haastattelu aloitettiin ryhmässä. Muita hakijoita katsellessa kävi taas mielessä se "miksi minä olen täällä"-ajatus, mutta onneksi vain hetkellisesti.

Tämän työpaikan minä halusin. Se ei ole täydellinen, se on vain määräaikainen, mutta sellaista työtä jota todella haluaisin tehdä ja jossa uskoisin olevani hyvä. Taidot ainakin riittävät, vai riittävätkö sittenkään? Ehkä se oli se positiivinen asenne, "minä saan tämän paikan" tai se enneuni, jossa allekirjoitin työsopimuksen 12. päivä. 

Minulla on töitä! Askel askeleelta, lähemmäksi niitä unelmia.

Ihanasti sanottu.

Me emme osaa miehen kanssa kovin hyvin suunnitella ruokajuttuja. Joskus meillä oli muutama vakiruoka, joita pyöriteltiin eri järjestykseen viikottain. Puolivalmisteita usein, koska kumpikaan ei jaksa alkaa tekemään monimutkaista ruokaa työ- tai koulupäivän päätteeksi. Emme osaa myöskään suunnitella ruokailuja kovin pitkälle, helposti tulee mentyä kauppaan joka päivä ja siellä sitten mietittyä että mitä sitä tänään syötäisiin. Yritän aina välillä suunnitella etukäteen, mutta miehelle aiheuttaa stressiä se yksikin päivä viikossa, kun kauppa ei ole auki. (hemmetin kirkkopyhät)

Kohta jo kaksi vuotta olen ollut "ruokavammainen" eli ruokavalioni on hyvin rajoitettu. Se tuo lisähaastetta ruokailuihin, kun olisi helpompi tehdä kahdelle ruokaa kuin molemmille omaan ruokavalioon sopivat yhden hengen annokset. Joskus kokkailtiin niin, että mies sai aina ruoasta pariksikin päiväksi eväät, mutta se ei ole toiminut kun monta päivää samaa syödessä kuulema alkaa tökkimään.

Eilen taas pällisteltiin kaupassa, että mitä sitä nyt sitten söisi taas. Ja sitten se toinen sanoi jotain ihanaa. "Miten me pärjätään, jos meillä on lapsi, kun ei edes meille kahdelle aina keksitä sopivaa ruokaa?" ♥

Aika rientää

Helmikuu on jo kohta lopuillaan. Mikään ei ole muuttunut. Samaa vanhaa, päivästä toiseen. Aina välillä odotan kesää. Syksyä. Ensi joulua. Missä me olemme silloin, onko se vieläkin sitä samaa? No, kai jokin muuttuu jos statukseni vaihtuu opiskelijasta työttömäksi.

Opiskelutoverini on viimeisillään raskaana. En ole nähnyt häntä yli puoleentoista vuoteen. Joillakin siis asiat muuttuvat, joillakin päivät eivät ole sitä samaa massaa. Työpaikka, perhe. Minä vain kirjoittelen vuoronperään opinnäytetyötä ja työhakemuksia. Ei perhettä.

Minä haluan tehdä lapselleni tilkkutäkin. Enkä ihan minkä tahansa tilkkutäkin, vaan sellaisen mikä on tehty Marimekon "Tilkkutäkki"-kankaasta. Mieskin ihastui näyteikkunan "Jakari"-kankaaseen. En enää mene niin rikki, kun muilla on se mitä minä haluaisin, mutta huomaan haaveilevani enemmän. Imen itseeni taas tietoa, kaiken mitä löydän.

Mutta olen minä onnellinen. Olisin varmasti onnellinen, vaikka olisimme loppuelämämme kahdestaan. Silloin olisin ehkä onnellinen, vaikka en ikinä saisikaan töitä. Kyllä me kahdestaan pärjättäisiin miehen palkalla. En kyllä kestäisi pelkkää kotona oloa. Yrittäjäksi minusta ei ole. (paitsi jos voitamme lotossa, sitten voin toteuttaa sen ensimmäisen unelmani, sen pidempiaikaisen) Olisiko se sitten taas uusi tutkinto, jokin uusi ala? Välillä tuntuu, että olen edelleen siinä samassa paikassa kuin lähes kahdeksan vuotta sitten. Mitä ihmettä minusta oikein isona tulee?

Olin myös onnellinen, kun luin tämän.

Sekalaista pohdintaa adoptiosta ja elämästä

Ajatukset ei oikein tahdo pysyä kasassa. Opinnäytetyö on auki koneella, mutta otsikkoa enempää en tänään ole kirjoittanut. En kestä epäreiluutta, ja siksi päässä pyörii samat asiat uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän etten asialle voi mitään. Kyllä, minua on kohdeltu epäreilusti, mutta en voi valittaa siitä kenellekään. Minulla ei ole oikeuksia. Silti pohdin, että miten parhaiten saisin tämän pahan olon pois sisältäni. Kiusa se on pienikin kiusa, ja kysyin sitten uusia työtodistuksia arvioinnilla ja työsuhteen päättymisen syillä. Voin noutaa sen huomenna. Olipa helppoa, tällä kertaa.

Adoptio"vapaasta" olen lipsunut. Ehkä siinä on jotain sellaista epätoivoista takertumista, kun pelkään etten ikinä saa töitä ja siten se lapsen tulo ei ole koskaan mahdollista. Luen läpi suomalaisblogien uudet merkinnät, käyn ihmettelemässä avoimilla keskustelupalstoilla ja kun se ei riitä, siirrytään kansainvälisen tuotannon pariin. Ja sitten minua alkaa ärsyttää.

Miksi niin usein törmää varsinkin amerikkalaisiin perheisiin, jotka adoptoivat koska se on "jumalan tahto"? Jumala on heille kertonut, että adoptoida täytyy. He tekevät sen saman jumalan työtä, kun pelastavat lapset kotiinsa. Argh. En nyt sitten tiedä, onko tuo jumalan käsky huonoin syy adoptoida, mutta minusta se vain kuulostaa siltä, että ei ole omaa syytä. Kyllä minä ainakin olen aika itsekäs mielestäni, kun haluan lapsen. Minulle ei kukaan yliluonnollinen olento ole sanonut että kuules, sun pitäis kyllä adoptoida. Ja mielellään ainakin kolme lasta mahdollisimman pienellä aikavälillä, ehkä jopa pari samalla reissulla.

En väitä, etteikö nuo lapset ole varmasti päässeet rakastavaan kotiin, mutta kerrotaanko heille sitten että ei me nyt muuten oltais sua tänne haettu, mutta kun jumala käski. Ei minulle ainakaan silloin tulisi lapsena olo, että minua on kovasti toivottu ja odotettu perheeseen. Muutenkin vierastan kauheasti uskonnon ja adoption yhdistämistä. Olen varmaan puolueellinen, koska meistä kumpikaan ei kuulu kirkkoon. Me emme siis tulisi muutamaan kontaktiin kelpaamaan, koska emme usko jumalaan emmekä ole tapauskovaisia, jotka silti kuuluisivat kirkkoon ja kävisivät siellä kerran vuodessa. En silti usko, että me olisimme tällaista tapauskovaista pariskuntaa huonompia vanhempia.

Ystäväpiiriimme kuuluu myös pariskunta, joille uskonnolla ja kirkolla on suuri rooli elämässä. He ovat jopa tavanneet sen kautta. Ihania ihmisiä, ja myönnän tunteneeni pienen piston itsessäni, kun huomasin miten paljon lisää se tuo heidän elämäänsä. Mutta olen kokeillut sitä polkua jo kerran. Olin aktiivinen seurakuntanuori, joka halusi niin kovasti kuulua joukkoon. Mutta niin hyvin kuin opinkin rukoukset ja laulut, ei niistä ikinä tullut sanoja kummempia. En tuntenut vieläkään, että joku jossain voisi olla sellainen yliluonnollinen juttu johon luotan ja turvaan.

No niin, menipä sekavaksi. Ehkä tuo alkupään kirjoittelu liittyy lopulta kuitenkin tähän samaan. Minä en kestä epäreiluutta, olisi ihana uskoa, että paha (ja epäreilu!) saa aina palkkansa ja tämä oli vain osa jotain suurempaa suunnitelmaa.

Lukulista

Olen suorastaan ahmimalla lukenut kaikki adoptioon liittyvät löytämäni blogit. Sellaisetkin, joissa kirjoittelu on loppunut jo ehkä vuosia sitten. Lukijaksi ilmottaudun vain niihin, jotka edelleen päivittyvät. Tarkistan joka aamu Bloggerista, josko joku näistä blogeista olisi päivittynyt ja luen uudet merkinnät heti. Katselen näiden bloggaavien ihmisten lukulistaa, olisiko siellä joku uusi blogi, joku jota en ole vielä löytänyt, joku jonka lisätä omalle lukulistalleni.

Omassa blogissani ei näy lukulistaa. Luen kaikkia seuraamiani blogeja kuitenkin julkisesti, tällä nimimerkilläni. En siis lue salaa, mutta en myöskään koskaan kommentoi. On helpompaa olla näkymätön. Jos alan kommentoida, joku ehkä huomaa minut ja sitten minä en enää olekaan ei-kukaan. Mutta eilen huomasin että kommentoin tai en, joku oli löytänyt blogini.

Toki näen, että täällä on käynyt joku. Mutta suurin osa liikenteestä tulee erilaisten bottien kautta tai sitten kirjoitukseen "Adoptiovapaa", jolloin on varmaan etsitty enemmän tietoa adoptioon liittyvistä vanhempainvapaista eikä suinkaan omasta halustani (pelostani) pitää adoptioasiat jossain taustalla, kauempana.

Niin, aloitin eilen taas lukemaan uutta blogia. Tänä aamuna olen lukenut kyseisen blogin kaikki merkinnät. Kesken eilisiltaisen ahmintani kuitenkin huomasin jotain "järkyttävää". Minun blogini oli tämän bloggarin lukulistalla. Adoptioblogien joukossa. Minun blogini? Joku oikeasti on huomannut nämä kirjoitukseni, ja ehkä jopa seuraa näitä. Olin hämmentynyt.

Kirjoitan julkista päiväkirjaa, enkä edes aina miellä tätä adoptioblogiksi. En kuulu siihen joukkoon. En kuulu varsinkaan niiden kirjoittajien porukkaan, jotka ovat ensin (jopa vuosia) yrittäneet saada biologista lasta ja sitten hoitojen jälkeen päätyneet adoptioon. Ajattelenkin usein, etten ole saman arvoinen näiden bloggaajien, adoptoijien kanssa. Minä en ole vuosikausia haaveillut lapsesta, biologisesta tai adoptoidusta, emmekä me ole vielä ottaneet niitä ensiaskeleita edes siellä adoptiorintamalla.

En nyt tarkoita sitäkään, etteikö blogiani saisi lukea ja etteikö sitä saisi laskea adoptioblogiksi. Oli siinä järkytyksen ja hämmenyksen seassa pieni häivähdys iloakin: joku on kokenut minun kuuluvan joukkoon! Tietenkin tämän jälkeen tein omalle blogilleni saman kuin aina uusille löytämilleni: luin sen alusta loppuun, kertaistumalla (onneksi olen päivittänyt harvoin!). Sama teema toistuu, lähes joka toisessa kirjoituksessa. Haluan töitä, jotta voin mennä eteenpäin, jotta voin joskus tulla äidiksi. Toistoa, mutta se on puolen vuoden ajalta. Kai minä siis todellakin olen varma. Tavoitteet selvillä vuodelle 2013.

Tänään olen onnellinen.

Tänään olen onnellinen. Ovella kolkutteleva syysmasennus ei pääse tänään sisään. Minä en anna sille periksi. Pelkään silti, että se tulee taas takaisin. Viimeiset pari vuotta on mennyt hienosti, olen saanut sen pysymään kaukana. Se viimeinen vaikea syksy kummittelee vielä vartalolla, tunnesyöjän julkinen suru.

Pari päivää meni apeammissa tunnelmissa. Tuntui etten koskaan saavuta mitään, en ole mitään, en koskaan saa mitään. En ansaitse mitään. Työpaikkaa ei ole tiedossa, sen myötä taloudellinen tilanne ei vaikuta yhtään valoisammalta ja haave siitä pienestä siirtyy päivä päivältä kauemmas. Vertasin itseäni opiskelukavereihin, joilla tuntui olevan kaikkea mitä minä haluan. Oma asunto, hyvä ura, lapsi tuloillaan, rahaa matkustella vaikka maailman ympäri. Minulla ei ole mitään. En ole saavuttanut samassa ajassa mitään. (järki sanoisi, että takana on kuitenkin jo kaksi tutkintoa sekä monta vuotta töitä, mutta kuka sitä kuuntelee...)

Mutta tänään. Tänään olen onnellinen. Parin päivän kireys ja turha riitely miehen kanssa on ohitse. Kumpikaan ei enää ärähdä pienestä väärästä sanasta ja minä en enää tänään itke. En kaipaa ihmisiä, jotka eivät kaipaa minua. Olen onnellinen, sillä menin naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen onnellinen, että minulla on ystävä, jolle vihdoin sain kerrottua kuinka paljon pelkään välittää ihmisistä. Olen onnellinen, etten tänään vertaile elämääni muiden omaan.

Ja olen onnellinen, kun huomaan taas yhden odottajan lopettaneen odottamisen.