Mies oli poissa koko viikonlopun, lähti perjantaina jo ennen kuin pääsin töistä ja tuli takaisin vasta tänään iltapäivällä. Poikien festarireissu oli sujunut hyvin, vain kyynärpäähän oli tullut vauriota ja kaikki tavarat oli pysyneet tallessa.
Minä vietin viikonloppuni maailman parhaan 9-vuotiaan seurassa (saatan olla hieman puolueellinen, mutta vain hieman). Meillä meni oikein mukavasti, koti-ikävä ei vaivannut ja ei tullut muutenkaan yhtään kiukuteltua. Parasta on se vielä uninen lapsi, kun se kömpii viereen sohvalle ja pistää pään vielä tyynyyn vetäessään viltin korville. Ei vielä ihan hereillä, mutta halusi jo kuitenkin nousta minun seuraani.
Olen viettänyt tällaista kahdenkeskistä aikaa kummipojan kanssa viimeeksi kahdeksan vuotta sitten. Silloin, kun koko kesän toimin lapsenhoitajana. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä yöllä. Tiedän olevani tärkeä aikuinen. Sydän meinasi särkyä, kun poika itki keittiön pöydän ääressä vanhempien tullessa hakemaan. Ei ollut sanoja, mikään ei lohduttanut. En meinannut saada edes halausta.
Ihana viikonloppu lapsen kanssa. Ihan tavallista elämää. Yhdessäoloa. Ehdotonta rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti