Tahdon. En tahdo. Vai tahdonko sittenkin?

Jahkailen päättömästi pääni sisällä tätä vapaaehtoista lapsettomuutta ja adoptiota. Luen (ihan liikaa) adoptioblogeja ja mietin että osaisinko käyttäytyä niinkuin ne kaikki kirjoittajat. Kaipaisinko lasta niin kovasti, odottaisinko vuosikaudet itkien ja lasten tavaraa hamstraten?

Ensimmäinen lukemani blogi oli kirjaksikin ehtinyt Adoptiomatka. Kun olin lukenut blogin, tilasin itselleni myös kirjan. Tämä kirjoittaja kaipaa lasta kipeästi, itkee ja suree. Moni kadehtii hänen miehensä kaipausta, tapaa puhua tulevasta lapsesta. Meillähän se oli nimenomaan mies, joka ensimmäisenä sanoi että mennään neuvontaan ja kertoi parille ystävälleenkin ajatuksesta adoptoida. En tiedä olisiko minusta suremaan lapsettomuutta adoptiolasta odottaessa, ainakaan niin paljoa kuin Adoptiomatkan kirjoittaja.

Toinen blogi, joka vaikutti minuun ehkä muita enemmän oli Oisko ittestäs kivaa?. Siinäkin odotettiin vuosia, mutta koko ajan ei surtu ja murehdittu. Kuitenkin halu saada lapsia oli koko ajan taustalla. Minun elämäni on ihan kivaa näinkin, kahdestaan. En koe olevani puutteellinen ilman lasta, mutta suhtautumiseni odotusaikaan olisi varmasti hyvin samanlainen kuin tämän kirjoittajan.

Luettuani koko päivän (töissä oli superhiljaista...) tätä jälkimmäistä blogia, tajusin yöllä yhtä äkkiä päättäneeni, ettemme me ikinä tule adoptoimaan. Miksikö? Jopa miehelle sanoi että yhdestä syystä. Äitini.  En tiedä olisiko äidillä sinänsä mitään adoptiolapsenlasta vastaan, mutta jotenkin pidän häntä niin ahdasmielisenä, että se ei ainakaan ihan heti saisi ehdotonta hyväksyntää. Varsinkaan kun emme edes yritä saada biolasta. Äitini ei myöskään ymmärtäisi varmasti ns. karanteenia hakumatkan jälkeen, koska hän tietää aina paremmin. Sen ainoan lapsenlapsensakin kohdalla tiesi aina paremmin. Silloinkin, kun vietin puolet päivästä tämän lapsen hoitajana...

Me puhumme miehen kanssa nykyään ehkä enemmän lapsista ja siitä miten omaa lastamme kasvattaisimme. Minä puhun lukemistani blogeista, mahdollisista kohdemaista ja niiden rajoituksista. Ahdistun, kun ajattelen että hän on jo jollekin kertonut tästä ajatuksesta. Pelkään, että tämä on vain joku hetken villitys, ahmin tietoa ja sitten kyllästyn. Nyt kuitenkin joku ehkä jo odottaa meiltä tämän projektin läpivientiä. Onko siis pakko? Mitä jos en tahdokaan?

Kun silloin ensimmäisen kerran etsin sattumalta tietoa kv-adoptiosta, tuntui että sain "merkkejä" siitä että tämä on oikein. Aamu-TV:ssä puhuttiin adoptiosta ja paikallislehdessä oli juttu adoptiosta. Parin päivän sisään. Näin adoptioperheitä rannalla, kaupassa, melkein missä vain. Nyt kun olen alkanut epäillä, nettilehdessä silmään pisti juttu siitä, kuinka kv-adoptiot vähenevät koska lapsia adoptioon ei vain enää vapaudu yhtä paljon.

Opintoni ovat loppusuoralla, ja vakityö kiinnostaa senkin takia. Kesätyöpaikkani antoi mahdollisuuden kokeilla jotain erilaista, nykyisiin opintoihin liittyvää työtä ja ensimmäistä kertaa en yhtenäkään aamuna halua mennä töihin. Adoptiomahdollisuuden vuoksi kuitenkin syyskuussa alkava, samantyyppinen vakityö alkoi houkuttaa. Josko kuitenkin hakisin, palkka olisi ihan hyvä ja paikka varmasti pitkäikäinen. Olisi sitten ne säännölliset tulot ja turvattu taloudellinen tilanne adoptiota ajatellen.

Tahdon. En tahdo. Tahdon sittenkin. Enpäs. Vai josko kuitenkin?

Minun maailmani on monivärinen

Viime viikon aikana pyörittelin paljon päässäni kv-adoption mukanaan tuomia ongelmia. Ehkä suurin ulkopuolelta tuleva pelko lastaan odottavilla bloggaajilla tuntuu olevan rasismi. Muutama miettii, miten pienellä paikkakunnalla suhtaudutaan erinäköiseen lapseen.

Huomasin töissä miettiväni, että kuinka tuo mies kehtaa. Minun lapseni voi joskus olla se "mutakuono" tai "vinosilmä", joita hän haluaisi ajaa pois Suomesta. Kyseessä oli siis noin 60-vuotiaas mies*, joka veti herneen nenään kun puhuin venäläiselle asiakkaille venäjää ne muutamat lauseet. Suomessa pitää kuulema puhua suomea, jos ei ymmärrä tätä kieltä niin voi poistua. Tämä sitten jatkui sille linjalle, että kaikkien pitäisi äänestää persuja ja "Suomi suomalaisille"-jutuilla. Minuun sattui, vaikka sitä lasta ei vielä ole. Eikä ehkä tulekaan. En tiedä, olisinko voinut olla yhtä diplomaattinen, kuin kollega joka tätä herraa palveli. Minun lapseni olisi erivärinen, mutta silti suomalainen. Kahden suomalaisen lapsi.

Minun maailmani on aina ollut monivärinen ja monikulttuurinen. En oikein osannut edes ajatella, kuinka nuoresta minusta on tältä tuntunut. Luulin, että taustalla on peruskoulun jälkeiset kansainväliset tutkinnot ja työ monikulttuurisessa päiväkodissa. Parhaat ystäväni eivät ole Suomesta. Kulttuurishokki oli lähes mitätön puolen vuoden opiskelijavaihdossa ihan erilaiseen kulttuuriin toisella mantereella ja siellä viihdyin eurooppalaisten vaihtareiden lisäksi melkein paremmin niiden Aasiasta tulleiden kanssa. 

Vasta viikonloppu vanhempien luona siellä lapsuuteni kotikaupungissa sai ymmärtämään, miksi minusta suomalainen ei automaattisesti ole vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Tässä pienessä, noin 20 000 asukkaan kaupungissa on enemmän eri etnistä taustaa olevia asukkaita suhteessa nykyiseen, suurempaan kotikaupunkiin. Olen kasvanut jo pienenä paikassa, jossa puhutaan kahta kieltä. Kaupungin ravintoloista suurin osa aasialaisia. Minun lapsuuteni oli monivärinen ja monikulttuurinen. Siksikö minusta on tullut "sokea" ihmisten ihonväreille? Kyseiseen pikkukaupunkiin muuten nettisurffailun perusteella onkin adoptoitu melkoisen monta eriväristä lasta, ja sen näkee katukuvassakin.

Minun lapseni menisi sitten aikanaan sinne samaan kansainväliseen ja ihanan väririkkaaseen päiväkotiin, jossa itsekin työskentelin lukion jälkeen. Se reitti veisi hänet myös kansainväliseen peruskouluun, ehkä samanlaiseen lukioon, millaisen itse kävin. Hän ei olisi se ainoa erinäköinen, mutta harvoin lapset edes tällaista huomaavat. Siskoni joskus vuosia sitten kertoi, että kummipoikani tarhaihastus oli oikein suloinen vietnamilaistyttö. Kummipoika ei sitä eroa nähnyt.

Siellä kv-päiväkodissa ryhmässäni oli myös yksi täysin suomalainen, tummaihoinen poika. Tuo kaunis väri tuli pojan isän puolelta, mutta hän ei juuri kiinnittänyt huomiota niiden suomalaisten, hollantilaisten, intialaisten, japanilaisten ja kiinalaisten lasten joukossa. Pojan äiti, vaalea suomalainen, oli kuitenkin täysin varma, että hänen poikaansa kiusattiin ihonvärin vuoksi. Me hoitajat emme onnistuneet selittämään äidille tarpeeksi selkeästi, että hänen poikansa oli täysin normaali meidän ryhmässämme. Meidänkin lapsemme olisi normaali. Rakastettu.

*Ko. mies oli muuten maahanmuuttaja, britti!

Alku

Yhä useampi vapaapäivä menee lueskellessa adoptioblogeja. Hienoja suunnitelmia tehdä vaikka ja mitä sillä aikaa, kun mies on töissä ja sitten kuitenkin jumitan sohvalla koneen kanssa. Niin paljon tietoa ja kuitenkaan missään ei saa vastausta siihen yhteen kysymykseen. Voidaanko me edes haaveilla tästä? Onko meillä oikeus edes miettiä adoptiota, kun ei muilla tavoin olla edes yrittämässä lasta?

Huomaan miettiväni, että aika on kortilla. Yhtä äkkiä ne muutama vuosi sitten työterveyshoitajan lausumat sanat alkavat kuulostaa todelta. "Teillä alkaa olla jo kiire, jos haluatte adoptoida." Olin silloin 20-vuotias. Siitä onkin jo kuusi vuotta! Muistan miettineeni silloin, että miten niin kiire, enhän ole vielä edes tarpeeksi vanha adoptioon. Nyt kuusi vuotta myöhemmin tuntuu että mikään muu ei ole kohdallaan. Minä olen vasta opiskelija, vaikkakin opinnot ovat loppusuoralla. Kyllä kai adoptoijalla pitää olla vakituinen työ, eikö?

Suunnittelen elämääni siis niin, että olisin mahdollisiman pian valmis. Valmis mihin? En edes ole varma haluanko äidiksi. Usein näiden yhdessä vietettyjen vuosien aikana on mietitty, että on se hyvä että meitä on vain kaksi. Voidaan elää juuri niinkuin meidän on hyvä. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, useita vuosia etukäteen, ja nyt mietin voimmeko ikinä toteuttaa niitä jos meillä on lapsi. Joka toinen päivä tuntuu, että tämä on se meidän polkumme, meidän kuuluikin päätyä adoptioon. Joka toinen päivä ajattelen kuinka paljon helpompaa on kahdestaan.

Luulin, että mies olisi sanonut heti ensimmäisenä ei näille suunnitelmille. Hän ei ole koskaan haaveillut lapsista, kaveripiirissäkin kaikki ovat lapsettomia ja aikovat lapsettomina pysyä. Kun hänen hyvä ystävänsä viikonloppuna sanoi minulle, ettei ikinä kuvitellut mieheni olevan sellaista tyyppiä joka menee naimisiin ja miettii adoptiota, mietin että en ehkä minäkään. Kuitenkin se on hän, joka jo kahdelle ystävälleen on maininnut tästä haaveilusta. Minä en uskalla sanoa adoptio-sanaa ääneen kuin miehelleni, kun en ole varma. En halua kertoa kenellekään ennen kuin olen varma. Ennen kuin olen valmis.

Siksi tämä blogi. Joku paikka, jonne voin purkaa tuntojani. Paikka, jossa minulla ei ole kasvoja. Nyt olen kirjoittanut sanoiksi kaiken tämän, vaikka en tiedä tuleeko kukaan ikinä näitä lukemaan.