Juhannus

Istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä, selaimessa on auki adoptioblogi. Mies huutelee makuuhuoneesta seuraksi ja näyttää tabletilta hiljan syntyneitä pentueita.

Kumpikin siis tavallaan pohti tänään aamupäivällä perheen kasvattamista. Pitkän aikaa tuntui, että tässähän on ihan hyvä näin. Monessa tilanteessa on miettinyt, että olipa helppoa, kun meitä on vain kaksi aikuista eikä tarvitse muista huolehtia.

Mutta kun elämä on (jopa viikon) ollut nyt tasaista ja sujuvaa, niin sieltä ne ajatukset taas pääsi ilmoille.  Ehkä kolmestaan olisi kuitenkin kivempaa?

Mutta otetaan tätä tasaista, turvallista ja tylsää elämää nyt hetki. Suunnitellaan tulevaisuutta toistaiseksi kahdestaan, vaihtoehdot avoinna. Toistaiseksi elämä on nyt tätä. Työpaikastakin tuli kevään aikana vakituinen eikä tarvitse enää suunnitella kaikkea miettien että jos nyt työt vielä jatkuu.

Tästä on tullut taas sellainen päiväkirja, paikka jonne voin kirjata ylös näitä ajatuksia ja tunteita. Koska jotenkin se tuntui tärkeältä. Ehkä se on itselle tärkeää huomata, että vieläkin tämä ajatus on tuolla jossain. Pinnan alla, tullen aina välillä esiin, odottaen sitä oikeaa hetkeä.

Näin tänä juhannuksena. Katsotaan mitä sitten vuoden päästä.

Kuulumisia

Huomasin päivän eräänä, että olin aikoja sitten saanut blogiin kommentin. En ollut huomannut... Luen kyllä päivittäin edelleen niitä samoja blogeja, joita omaani aloittaessa. Tai siis niitä, jotka vielä ovat olemassa. Mutta tänne ei ole tullut kirjoiteltua.

Elämä on tavallista. Ihanan tavallista. Työpaikka on ollut jo yli vuoden sama. Paikka ei vieläkään ole vakituinen, mutta en vielä ole menettänyt toivoani vakituisen paikan suhteen. Adoptio on monesti mielessä, mutta konkreettisia askeleita ei ole otettu. Ei vain tunnu oikealta ajalta.

Viikonloppuna autoillessa taas keskustelimme. Mies jossa vaiheessa tuntui vihjailevan enemmän tai vähemmän biologisen lapsen hankintaa, mutta se vaihe meni hänellä ohi. Adoptio kiinnostaa edelleen molempia, mutta kuten sanoin, aika ei vain tunnu oikealta. Kaikki tuntuu niin hankalalta. Niinpä meille on mietitty karvaista perheenlisäystä. Sekin saa vielä odottaa, vaikka kummallakin vähintään pieni koirakuume on.

Mutta mies sanoi autossa jotain, mikä jäi kyllä itsellenikin ajatuksiin, taka-alalle. Hän olisi kiinnostunut myös sijaisvanhemmuudesta. Ei toki ole itsellenikään täysin vieras ajatus, mutta työkuviot pitäisi sitten miettiä kunnolla.

No, katsotaan. Täällä siis vielä olen, lapsettomana, mutta onnellisempana kuin aikoihin. Näin on nyt hyvä, mutta toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan myös uusia tuulia.