Miksi emme vain soita sitä ensimmäistä soittoa, laita rattaita pyörimään pikkuhiljaa? Matka on pitkä, eikö se kannattaisi alottaa mahdollisimman pian?
Näitä kysymyksiä pohdin välillä itsekin, mutta eniten ne tulevat esille kommenteissa, joita saan tämän blogin kautta. Ilmeisesti en ole sanonut tätä tarpeeksi selvästi, mutta on täysin meidän oma, yhteinen päätös odottaa työtilanteemme vakiintumista ennen adoptioprosessin alkua. Ensimmäistä kertaa tämän yhteisen yhdeksän vuoden taipaleen aikana olemme molemmat kuukausipalkkaisessa työssä, täysipäiväisinä. Kumpikaan ei ole opiskelija, ei osa-aikainen eikä tuntipalkkainen (joka muuten eräässä edellisessä työssäni aiheutti sen, että joskus kuukauden palkka oli pari tonnia ja seuraavassa kuussa sitten neljäsosan siitä...). Haluamme todeta, että tämä on pysyvä tilanne, ennen kuin lähdemme lisäämään perheeseemme. Me edellytämme tätä itseltämme, ei kukaan muu.
Kun luin tänään erästä seuraamistani blogeista, ymmärsin että olemme ehkä tehneet ihan oikean päätöksen tässä hieman jarrutellessamme. Pystymme paremmin perustelemaan itseämme, halujamme, toiveitamme. Jos vuosi sitten olisimme aloittaneet adoptioneuvontaa, olisimme olleet opintojaan hitaasti viimeistelevä opiskelija ja uutta työpaikkaa epätoivoisesti etsivä. Nyt olemme määräaikaisessa työsuhteessa oleva (jonka jatko näyttää valoisalta) ja uudessa, mielenkiintoisessa ja itsensä kehittämistä tukevassa työpaikassa työskentelevä. Kuulostaa paljon paremmalta...
Kirjotin joskus aikaisemmin, että otetaan projekti kerrallaan. Ensimmäinen, eli AMK-tutkinto on nyt valmis (vielä tosin opinnäytetyön toimeksiantajalle tarvitsisi toimittaa käännös ja hakea ne paperit sieltä koululta). Toinen, eli laihdutusprojekti, on vaiheessa. Motivaatio pompsahti kyllä korkeammalle jo viikonlopun aikana ja lukiessani tätä se nousi vielä lisää. Minä olen ylipainoinen, sille täytyy tehdä jotain. Haluan laihtua itseni vuoksi, mutta ihan melkein siinä seuraavana siinä on sitten perusteluna se, että se tekisi tästä adoptiotouhusta helpompaa. Eiköhän minun hyvässä hoitotasapainossa oleva astmani ja se miehen geenivirhe saa ihan tarpeeksi hälyä aikaan terveyttä kartoitettaessa. 20kg takana, vielä reilusti enemmän edessä. Mutta motivoituneena!
Siksi me odotamme. Tiedostamme, että edessä on pitkä taival, jos sille lähdemme ja perille pääsemme. Tietenkin prosessi kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. Tietenkin vaikutan lapsenkaipuiselta ja välillä ehkä epätoivoiselta täällä blogissa, koska tämä on se paikka johon näitä tunteita puran. Yleensä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miehestä tuntuu helpottavalta tietää, että vaikka nyt lähdettäisiin prosessiin, lapsen kotiintuloon on vielä vuosia. Näin me suunnittelemme elämäämme, vielä monia vuosia kaksin ja se sopii meille. Siksi me emme aio odottaa ikuisesti, koska joskus varmasti tulee se päivä, kun toivoisimme ottaneemme sen ensimmäisen askeleen aikaisemmin.
Mutta juuri nyt me odotamme. Koska me haluamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti