Meillä on päätetty, että adoptioajatukselle ei tehdä mitään, kunnes minäkin löydän töitä. Nytkin selaimessa on kuudesta välilehdestä neljällä auki mol.fi:ssä oleva työpaikkailmoitus, joka kiinnostaa. Teen siis kaikkeni, että saisin töitä. En pelkästään adoptioprosessin takia, vaan olisihan se ihan kiva olla mieluummin töissä kuin työtön. Sanoin ohjaavan opettajankin kanssa käydyssä keskustelussa, että panostan nyt kyllä työpaikan etsinnässä määrään enkä laatuun. En siis turhia nirsoile, kunhan nyt jotain töitä saisi...
Tässä siis junnataan. Ikuisesti? Tiedän, että neuvonnan varmasti voisi alottaa jo nyt, vaikka opinnot on vasta loppusuoralla ja vain toisella meistä on pysyvä työpaikka. Entinen työ oli mielenkiintoista ja palaisin sinne mielelläni, mutta samaan paikkaan en voi mennä. Siellä ei ollut mitään varmuutta jatkuvuudesta ja kun se alkoi ärsyttää, tein lähtöni tyylillä joka ei kovastikaan kannusta palaamaan.
Esteitä tuntuu tulevan jopa uniin. Unessa me miehen kanssa napattiin jostain mukaan pieni kuwaitlainen tyttö. Kyselin kyllä kovasti, haluaisiko hän takaisin kotiin vai kenties Kiinaan. Ei halunnut. Ihan tyytyväinen oli kanssamme. Mutta me piilottelimme. Tiedettiin, että oli väärin vain ottaa jostain lapsi. Ja sitten se iski. Kesken kaiken piilottelun tajusin, että jos jäämme kiinni, emme koskaan voi adoptoida. En koskaan saisi omaa lasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti