Tätä blogia ei lue kukaan enkä kirjoita sitä kenellekään. Tänne voin kuitenkin purkaa niitä onnen ja epävarmuuden tunteita, joita liittyy lapsettomuuteeni ja sen kyseenalaistamiseen. En voi puhua omasta mielestäni näistä asioista oikeasti kenellekään, paitsi tietenkin tuolle maailman parhaalle.
Välillä juuri siksi tuntuu, että olen yksin miettiessäni adoptiojuttuja ja lukiessani lisää tietoa kaikesta siihen liittyvästä. Mutta tänä viikonloppuna nämä kaikki ajatukset ja toiveet on tuntuneet lämpiminä jossain tuolla sydämen seudulla.
Se alkoi siitä, että mies pyysi anteeksi etten hänen kanssaan saisi biologista lasta. Olin aluksi hämmentynyt. Jotenkin tätä asiaa en kaivannut. En minä halua kantaa kohdussani meidän lastamme, se ei ole minulle tärkeää. Ja luulen että hänkin sen tietää.
Minä pelkäsin, ehkä vähän salaakin ja jatkuvasti, että joku päivä tulee se hetki kun hän sanoo, ettei haluakaan lasta. Palataan entiseen. Ei enää haaveilla. Ei enää toiveita. Mutta tuon turhan, täysin tarpeettoman anteeksipyynnön jälkeen en enää pelkää. Uskon, että me olemme yhdessä tässäkin asiassa. On helpompi hengittää.
Kun tämä outo, ihana, kaunis tilanne päättyi, sitä seurasi vielä tavallaan suloisemmat sanat. Myöhemmin toki. "Voisi se lapsi kai tulla Afrikastakin." Me emme tietenkään lyö lukkoon adoption kohdemaata vielä, eihän koko projektia ole edes aloitettu ja kontaktit muuttuvat. Mutta Afrikka on tuntunut minusta vaihtoehdolta alusta asti, mies on suunnannut katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa ainoa vaihtoehto on Kolumbia. Se pieni myönnytys, maanosan hyväksyntä, sekin läikähti lämpimänä rinnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti