Kun luin Adoptiomatkan, siinä kerrottiin kuinka aamun työmatkoilla autossa aina haaveiltiin siitä kun lapsi sitten on kotona. Me emme vielä oikeastaan haaveile siitä lapsen kanssa elämisestä, koska emme ole koko adoptioprosessia vielä aloittaneet. (tänään taas työhaastatteluun, joko nappais?!)
Mutta kun istumme autossa pidempiä matkoja, me kyllä keskustellaan. Paljon. Ja usein nykyään lapsettomuudesta. Kumpikin on jo niin varma, että ehkä meistä olisi vanhemmiksi. Mutta ei biologiselle lapselle, se on selvää. Se parin vuoden takainen "ei ikinä lapsia"-asenne on miehenkin mielestä jo kadonnut ja olen aina jotenkin onnellinen kun huomaan sen.
Viimeeksi se oli sunnuntaina, autossa. Hän oli tullut siihen tulokseen, että vaikka lapsi rajottaisi paljon elämää niin se ehkä tuo vastavuoroisesti siihen niin paljon lisää. Tulos jää siis plussan puolelle, kannattaa antaa mahdollisuus. Ja meillä molemmilla on tämä kiero kiinnostus adoptioprosessia kohtaan, eli näemme senkin vain positiivisena tässä tuloslaskelmassamme. Koen jotenkin rauhoittavaksi sen seikan, että meille ei sitä kautta anneta lasta jos emme ole sopivia vanhemmiksi. Fail safe, tavallaan.
Tämä joulu on meille ensimmäinen, kun edes näemme mahdollisuutta sille, että kanssamme joulua joskus viettäisi myös lapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti