Tänään olen onnellinen. Ovella kolkutteleva syysmasennus ei pääse tänään sisään. Minä en anna sille periksi. Pelkään silti, että se tulee taas takaisin. Viimeiset pari vuotta on mennyt hienosti, olen saanut sen pysymään kaukana. Se viimeinen vaikea syksy kummittelee vielä vartalolla, tunnesyöjän julkinen suru.
Pari päivää meni apeammissa tunnelmissa. Tuntui etten koskaan saavuta mitään, en ole mitään, en koskaan saa mitään. En ansaitse mitään. Työpaikkaa ei ole tiedossa, sen myötä taloudellinen tilanne ei vaikuta yhtään valoisammalta ja haave siitä pienestä siirtyy päivä päivältä kauemmas. Vertasin itseäni opiskelukavereihin, joilla tuntui olevan kaikkea mitä minä haluan. Oma asunto, hyvä ura, lapsi tuloillaan, rahaa matkustella vaikka maailman ympäri. Minulla ei ole mitään. En ole saavuttanut samassa ajassa mitään. (järki sanoisi, että takana on kuitenkin jo kaksi tutkintoa sekä monta vuotta töitä, mutta kuka sitä kuuntelee...)
Mutta tänään. Tänään olen onnellinen. Parin päivän kireys ja turha riitely miehen kanssa on ohitse. Kumpikaan ei enää ärähdä pienestä väärästä sanasta ja minä en enää tänään itke. En kaipaa ihmisiä, jotka eivät kaipaa minua. Olen onnellinen, sillä menin naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen onnellinen, että minulla on ystävä, jolle vihdoin sain kerrottua kuinka paljon pelkään välittää ihmisistä. Olen onnellinen, etten tänään vertaile elämääni muiden omaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti