Olen taas viime päivinä sukeltanut syvälle internetin syövereihin lukemaan erilaisia adoptioblogeja ja adoptioon liittyviä juttuja muutenkin. Lupaan aina itselleni (ja miehelle) että huomenna on adoptiovapaa päivä. Mutta kun en voi vaan antaa olla... Tekemistä kyllä olisi, vino pino kouluhommia odottaa kirjoittamista mutta kun en nyt vain saa ajatuksiani irti adoptiosta.
Puhutaan siis lähes päivittäin miehen kanssa aiheesta. Ja joka päivä häntä näyttää ärsyttävän enemmän. En oikein tiedä mitä ajatella, kun itse aluksi arastelin puhua asiasta ja sitten se olikin mies, joka halusi jo lähteä neuvontaan ja kertoa muillekin mahdollisista suunnitelmista. Miksi nyt tuntuu siltä, kuin hän olisi kääntänyt kelkkansa ja päättänyt, ettei se ollutkaan meitä varten? Minä pelkäsin aluksi, että jos tämä on vain joku ohimenevä villitys ja siitä on muille ehditty mainitsemaan, jos en sitten enää voikaan perääntyä.
Nyt minä en halua perääntyä. Ehkä minulla on vain liikaa aikaa lukea asiasta ja olen sukeltanut liian syvälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti