Yhä useampi vapaapäivä menee lueskellessa adoptioblogeja. Hienoja suunnitelmia tehdä vaikka ja mitä sillä aikaa, kun mies on töissä ja sitten kuitenkin jumitan sohvalla koneen kanssa. Niin paljon tietoa ja kuitenkaan missään ei saa vastausta siihen yhteen kysymykseen. Voidaanko me edes haaveilla tästä? Onko meillä oikeus edes miettiä adoptiota, kun ei muilla tavoin olla edes yrittämässä lasta?
Huomaan miettiväni, että aika on kortilla. Yhtä äkkiä ne muutama vuosi sitten työterveyshoitajan lausumat sanat alkavat kuulostaa todelta. "Teillä alkaa olla jo kiire, jos haluatte adoptoida." Olin silloin 20-vuotias. Siitä onkin jo kuusi vuotta! Muistan miettineeni silloin, että miten niin kiire, enhän ole vielä edes tarpeeksi vanha adoptioon. Nyt kuusi vuotta myöhemmin tuntuu että mikään muu ei ole kohdallaan. Minä olen vasta opiskelija, vaikkakin opinnot ovat loppusuoralla. Kyllä kai adoptoijalla pitää olla vakituinen työ, eikö?
Suunnittelen elämääni siis niin, että olisin mahdollisiman pian valmis. Valmis mihin? En edes ole varma haluanko äidiksi. Usein näiden yhdessä vietettyjen vuosien aikana on mietitty, että on se hyvä että meitä on vain kaksi. Voidaan elää juuri niinkuin meidän on hyvä. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, useita vuosia etukäteen, ja nyt mietin voimmeko ikinä toteuttaa niitä jos meillä on lapsi. Joka toinen päivä tuntuu, että tämä on se meidän polkumme, meidän kuuluikin päätyä adoptioon. Joka toinen päivä ajattelen kuinka paljon helpompaa on kahdestaan.
Huomaan miettiväni, että aika on kortilla. Yhtä äkkiä ne muutama vuosi sitten työterveyshoitajan lausumat sanat alkavat kuulostaa todelta. "Teillä alkaa olla jo kiire, jos haluatte adoptoida." Olin silloin 20-vuotias. Siitä onkin jo kuusi vuotta! Muistan miettineeni silloin, että miten niin kiire, enhän ole vielä edes tarpeeksi vanha adoptioon. Nyt kuusi vuotta myöhemmin tuntuu että mikään muu ei ole kohdallaan. Minä olen vasta opiskelija, vaikkakin opinnot ovat loppusuoralla. Kyllä kai adoptoijalla pitää olla vakituinen työ, eikö?
Suunnittelen elämääni siis niin, että olisin mahdollisiman pian valmis. Valmis mihin? En edes ole varma haluanko äidiksi. Usein näiden yhdessä vietettyjen vuosien aikana on mietitty, että on se hyvä että meitä on vain kaksi. Voidaan elää juuri niinkuin meidän on hyvä. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, useita vuosia etukäteen, ja nyt mietin voimmeko ikinä toteuttaa niitä jos meillä on lapsi. Joka toinen päivä tuntuu, että tämä on se meidän polkumme, meidän kuuluikin päätyä adoptioon. Joka toinen päivä ajattelen kuinka paljon helpompaa on kahdestaan.
Luulin, että mies olisi sanonut heti ensimmäisenä ei näille suunnitelmille. Hän ei ole koskaan haaveillut lapsista, kaveripiirissäkin kaikki ovat lapsettomia ja aikovat lapsettomina pysyä. Kun hänen hyvä ystävänsä viikonloppuna sanoi minulle, ettei ikinä kuvitellut mieheni olevan sellaista tyyppiä joka menee naimisiin ja miettii adoptiota, mietin että en ehkä minäkään. Kuitenkin se on hän, joka jo kahdelle ystävälleen on maininnut tästä haaveilusta. Minä en uskalla sanoa adoptio-sanaa ääneen kuin miehelleni, kun en ole varma. En halua kertoa kenellekään ennen kuin olen varma. Ennen kuin olen valmis.
Siksi tämä blogi. Joku paikka, jonne voin purkaa tuntojani. Paikka, jossa minulla ei ole kasvoja. Nyt olen kirjoittanut sanoiksi kaiken tämän, vaikka en tiedä tuleeko kukaan ikinä näitä lukemaan.
Siksi tämä blogi. Joku paikka, jonne voin purkaa tuntojani. Paikka, jossa minulla ei ole kasvoja. Nyt olen kirjoittanut sanoiksi kaiken tämän, vaikka en tiedä tuleeko kukaan ikinä näitä lukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti