torstai 26. heinäkuuta 2012

Tahdon. En tahdo. Vai tahdonko sittenkin?

Jahkailen päättömästi pääni sisällä tätä vapaaehtoista lapsettomuutta ja adoptiota. Luen (ihan liikaa) adoptioblogeja ja mietin että osaisinko käyttäytyä niinkuin ne kaikki kirjoittajat. Kaipaisinko lasta niin kovasti, odottaisinko vuosikaudet itkien ja lasten tavaraa hamstraten?

Ensimmäinen lukemani blogi oli kirjaksikin ehtinyt Adoptiomatka. Kun olin lukenut blogin, tilasin itselleni myös kirjan. Tämä kirjoittaja kaipaa lasta kipeästi, itkee ja suree. Moni kadehtii hänen miehensä kaipausta, tapaa puhua tulevasta lapsesta. Meillähän se oli nimenomaan mies, joka ensimmäisenä sanoi että mennään neuvontaan ja kertoi parille ystävälleenkin ajatuksesta adoptoida. En tiedä olisiko minusta suremaan lapsettomuutta adoptiolasta odottaessa, ainakaan niin paljoa kuin Adoptiomatkan kirjoittaja.

Toinen blogi, joka vaikutti minuun ehkä muita enemmän oli Oisko ittestäs kivaa?. Siinäkin odotettiin vuosia, mutta koko ajan ei surtu ja murehdittu. Kuitenkin halu saada lapsia oli koko ajan taustalla. Minun elämäni on ihan kivaa näinkin, kahdestaan. En koe olevani puutteellinen ilman lasta, mutta suhtautumiseni odotusaikaan olisi varmasti hyvin samanlainen kuin tämän kirjoittajan.

Luettuani koko päivän (töissä oli superhiljaista...) tätä jälkimmäistä blogia, tajusin yöllä yhtä äkkiä päättäneeni, ettemme me ikinä tule adoptoimaan. Miksikö? Jopa miehelle sanoi että yhdestä syystä. Äitini.  En tiedä olisiko äidillä sinänsä mitään adoptiolapsenlasta vastaan, mutta jotenkin pidän häntä niin ahdasmielisenä, että se ei ainakaan ihan heti saisi ehdotonta hyväksyntää. Varsinkaan kun emme edes yritä saada biolasta. Äitini ei myöskään ymmärtäisi varmasti ns. karanteenia hakumatkan jälkeen, koska hän tietää aina paremmin. Sen ainoan lapsenlapsensakin kohdalla tiesi aina paremmin. Silloinkin, kun vietin puolet päivästä tämän lapsen hoitajana...

Me puhumme miehen kanssa nykyään ehkä enemmän lapsista ja siitä miten omaa lastamme kasvattaisimme. Minä puhun lukemistani blogeista, mahdollisista kohdemaista ja niiden rajoituksista. Ahdistun, kun ajattelen että hän on jo jollekin kertonut tästä ajatuksesta. Pelkään, että tämä on vain joku hetken villitys, ahmin tietoa ja sitten kyllästyn. Nyt kuitenkin joku ehkä jo odottaa meiltä tämän projektin läpivientiä. Onko siis pakko? Mitä jos en tahdokaan?

Kun silloin ensimmäisen kerran etsin sattumalta tietoa kv-adoptiosta, tuntui että sain "merkkejä" siitä että tämä on oikein. Aamu-TV:ssä puhuttiin adoptiosta ja paikallislehdessä oli juttu adoptiosta. Parin päivän sisään. Näin adoptioperheitä rannalla, kaupassa, melkein missä vain. Nyt kun olen alkanut epäillä, nettilehdessä silmään pisti juttu siitä, kuinka kv-adoptiot vähenevät koska lapsia adoptioon ei vain enää vapaudu yhtä paljon.

Opintoni ovat loppusuoralla, ja vakityö kiinnostaa senkin takia. Kesätyöpaikkani antoi mahdollisuuden kokeilla jotain erilaista, nykyisiin opintoihin liittyvää työtä ja ensimmäistä kertaa en yhtenäkään aamuna halua mennä töihin. Adoptiomahdollisuuden vuoksi kuitenkin syyskuussa alkava, samantyyppinen vakityö alkoi houkuttaa. Josko kuitenkin hakisin, palkka olisi ihan hyvä ja paikka varmasti pitkäikäinen. Olisi sitten ne säännölliset tulot ja turvattu taloudellinen tilanne adoptiota ajatellen.

Tahdon. En tahdo. Tahdon sittenkin. Enpäs. Vai josko kuitenkin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti