Ne pienet jutut

Minä:

Hmm, pitäiskö katsoa Vanessa ja pikkuväki, kun siinä on tänään adoptiosta

Mies:

Aika pelottawaa

Minä:

Määpä kattelen!

Söpön afrikkalaistytön ovat saaneet
Pitkä ja henkisesti raskas prosessi mutta niin palkitseva, summasi tämä äiti. Nih.

 

Mies:

tyttö ois parempi ehkä

ehkä niiden geneettinen perimä on vähemmän sotaisa ;|

Minä:

Paras. Syy. Ikään.

Mies:

Indeed

Ei halua joululahjaksi AK47aa..

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä keskustelu käytiin eilen naamakirjassa, kesken työpäivän. Viikonloppuna katseltiin grafiikkatyötä näyteikkunassa ja kuiskasin miehelle, että tuollainen voisi olla sitten siellä lapsen huoneen seinällä.

Kuiskasin, koska vieressä seisoi ystävä, joka ei varmasti ikinä ymmärtäisi meidän haluamme saada lasta. Meistä kumpikin oli pistänyt asian merkille yhdessä vietetyn päivän aikana. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun mietin että onko meistä vanhemmiksi. Meistä kumpikaan ei ole oikeastaan aiemmin tosissaan miettinyt lisääntymistä ja ystäväpiirissä löytyy "samanhenkisiä" useampikin. Saammekko me haluta lasta, kun emme ole aina siitä haaveilleet? Saanko muuttaa mieleni vai petänkö kaikki joille on jo varmana sanottu että meille ei  tule lapsia. Ikinä.

Minulla on ikävä lasta, jota ei ehkä vielä edes ole olemassa ja joka ei ehkä koskaan tule meidän kotiimme. Hän elää jo pienissä haaveissa minun ja miehen välisissä keskusteluissa, mutta tiedän ettei aika ole vielä. Me emme ole valmiita enkä tiedä olemmeko koskaan. Jos tämä onkin "adoptioblogi", niin en voi luvata edes itselleni, että tässä ikinä saadaan kotiin sitä adoptiolasta jos edes päästään adoption alkuaskeleita ottamaan. Aika näyttää.