"Määräaikaisuuden peruste: äitiysloman sijaisuus."

En ennen tätä päivää tiennyt, mikä on pitkän määräaikaisen työsuhteeni määräaikaisuuden peruste. Veikkailtiin äitiyslomaa miehen ja äitinikin kanssa, kun kyse on yli vuodesta. Mutta työnantajani rekrytoi enemmänkin porukkaa samanaikaisesti minun kanssani eli en voinut olla varma (tuskin yli 10 ihmistä jäi samaan aikaan äitiyslomalle!). Minun sopimukseni on kuitenkin pidempi, kuin muiden kanssani alottaneiden ja ainoa, jonka määräaikaisuudelle on selkeä syy. Muille ei syytä ole edes ilmoitettu...

Ilon pilkahdus siis, sillä tämä reilun vuoden sopimus voi helpostikin jatkua. Aikaisemmin jo huomasin olevani melkoisen varma siitä, että sopimusta jatketaan. Parille muulle oli suoraan jopa ilmoitettu, että sopimukselle onnistuu luultavasti jatkoakin, jos työnsä hoitaa hyvin. Olenko minä siis todella löytänyt työn, joka kiinnostaa minua ja jossa voisin jatkaa vaikka vakituisestikin? Ensi-ihastus uuden työnantajan kanssa on täydessä kukassaan, paikka vaikuttaa (lähes) täydelliseltä ja haluan itsenkin tehdä hyvän vaikutuksen.

Pienen pieni toive vain... Voisinko saada jatkaa pidempään, vakituisesti? Voisinko? Pystyisimme sitten ottamaan sen askeleen, sen pienen mutta niin suuren suuren. Sen askeleen, josta olemme haaveilleet kuukausia. Sen askeleen, joka pyörii molempien päässä päivittäin. Ja kaikki ne, jotka tulevat sen jälkeen. Aina siihen saakka, että jonkun uuden määräaikaisen työntekijän voisi palkata minun tilalleni, kun jäisin kotiin lapseni kanssa.

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Vauvauutiset tunkeutuvat naamakirjan uutisvirtaan. Ai noiden vauva on nyt syntynyt. Ai tuo haluaisi synnytyksen jo alkavan. Ai tuo odottaa jo toista lastaan. Vauvat kummittelevat myös siinä sivupalkin mainoksissa, ruokaa ja vaatteita uudelle vauvalle.

Minä en koe kipeää pistoa missään lukiessani näitä vauvauutisia. En ole superiloinenkaan kyseisten ihmisten puolesta, koska he eivät ole minulle niin läheisiä; entinen opiskelukaveri, nykyinen opiskelukaveri ja miehen kaverin ex-vaimo(tämä on ehkä hienoin yhteys!). Tehkää, tehkää vaan niitä vauvoja. Minulle niitä ei tule. Minä en koskaan laita seinälleni ultraäänikuvaa enkä kerro vauvan touhuista vatsassani enkä saa sitä vastasyntynyttä syliini.

Joskus aiemmin koin nämäkin asiat ahdistavina. Muut menivät hurjaa vauhtia eteenpäin elämässään, saivat siihen lisää sisältöä. Lisää rakkautta. Minulle se olisi vasta vuosien päästä edessä. Jos silloinkaan. Vaikka meillä puhutaan että sitten kun meille tulee lapsi, niin eihän sitä tiedä tuleeko. Onko meillä ikinä sellainen tilanne, että se olisi mahdollista, ollaanko me edes muodollisesti päteviä vanhemmiksi?

Mutta me haaveillaan. Meidän omassa kodissa olisi huone lapselle. Meidän lapselle luettaisiin paljon. Meidän lapsi kuulisi paljon musiikkia. Olisiko se tyttö vai poika? Mikä sen nimeksi tulisi? Saisinko minä opettaa sille sitä toista äidinkieltäni? Minä haluaisin tehdä lapselle peiton, pupun, possun...kivoista, värikkäistä kankaista. Me haluaisimme tehdä siitä lapsesta onnellisen, tehdä sen kanssa mukavia mutta ihan tavallisia juttuja.

Mutta niin. Tehkää te niitä vauvoja. Laittakaa niiden kuvia sinne naamakirjaan. Rakastakaa niitä. Minäkin vielä joskus rakastan jotain toista yhtä paljon, kuin tuota ihanaa tuolla viereisessä huoneessa. Minä aloitan ylihuomenna työt. Minunkin elämäni etenee. Hitaasti, mutta varmasti.

Iloisen toiveikas viikonloppu

Meillä on viikonloppun haaveiltu omasta asunnosta. On katseltu myynnissä olevia, mietitty minne päin kotikaupunkia olisimme valmiita muuttamaan ja onko sitä pakko olla ihan se oma sauna. Iloisen toiveikasta siis, vielä joskus me olemme taloudellisesti siinä tilanteessa, että voimme ostaa oman kodin. Kodin, jossa olisi huone lapselle.

Ennen tätä viikonloppua meillä stressattiin paljon. Rahasta, tai enemmänkin sen puutteesta. Siitä kun mikään ei etene ja tilanne pysyy koko ajan samana. Ikinä ei tunnu se päivä paistavan meidän risukasaamme vaan aina kun ajattelemme kaiken olevan hyvin, niin puskista tulee joku uusi suru ja murhe.

Mutta miksi nyt sitten tätä iloa ja toivoa? Sain perjantaina puhelinsoiton, jota en enää odottanut. Kutsu työhaastatteluun. Olin innoissani, niin oli mieskin. Piti jaksaa odottaa tiistaihin saakka, että asia etenisi. Viikonloppu tuntui pitkältä... Mutta tänä aamuna lähdin bussilla kohti keskustaa. Bussi hajosi. Ehdin silti ajoissa neuvottuun paikkaan. Ainahan sitä miettii, että onko paras hakijoista, tässä tapauksessa vielä enemmän, kun haastattelu aloitettiin ryhmässä. Muita hakijoita katsellessa kävi taas mielessä se "miksi minä olen täällä"-ajatus, mutta onneksi vain hetkellisesti.

Tämän työpaikan minä halusin. Se ei ole täydellinen, se on vain määräaikainen, mutta sellaista työtä jota todella haluaisin tehdä ja jossa uskoisin olevani hyvä. Taidot ainakin riittävät, vai riittävätkö sittenkään? Ehkä se oli se positiivinen asenne, "minä saan tämän paikan" tai se enneuni, jossa allekirjoitin työsopimuksen 12. päivä. 

Minulla on töitä! Askel askeleelta, lähemmäksi niitä unelmia.

Ja minä itkin.

Meillä on pohdittu viime päivinä mm. sitä, pitäisikö alkaa puhumaan kun eikä jos miettiessämme lapseen liittyviä asioita. Keskusteltu vanhemmuudesta. Selvitelty mahdollisuuksia.

Ja tänään minä itkin. Itku tuntuu nytkin olevan jotenkin herkässä. Mutta erityisesti viimeisen tunnin ajan.

Olin lukenut eräästä dokumentista netissä. Miettinyt, että voisihan se olla mielenkiintoinen. Mutta tuskin sitä täällä tulee ikinä vastaan. Siellä se nyt kuitenkin oli, erään satunnaisen blogin merkinnästä bongattuna, linkkinä Yle Areenaan. Ja minä katsoin sen. Ja itkin.

Ihanasti sanottu.

Me emme osaa miehen kanssa kovin hyvin suunnitella ruokajuttuja. Joskus meillä oli muutama vakiruoka, joita pyöriteltiin eri järjestykseen viikottain. Puolivalmisteita usein, koska kumpikaan ei jaksa alkaa tekemään monimutkaista ruokaa työ- tai koulupäivän päätteeksi. Emme osaa myöskään suunnitella ruokailuja kovin pitkälle, helposti tulee mentyä kauppaan joka päivä ja siellä sitten mietittyä että mitä sitä tänään syötäisiin. Yritän aina välillä suunnitella etukäteen, mutta miehelle aiheuttaa stressiä se yksikin päivä viikossa, kun kauppa ei ole auki. (hemmetin kirkkopyhät)

Kohta jo kaksi vuotta olen ollut "ruokavammainen" eli ruokavalioni on hyvin rajoitettu. Se tuo lisähaastetta ruokailuihin, kun olisi helpompi tehdä kahdelle ruokaa kuin molemmille omaan ruokavalioon sopivat yhden hengen annokset. Joskus kokkailtiin niin, että mies sai aina ruoasta pariksikin päiväksi eväät, mutta se ei ole toiminut kun monta päivää samaa syödessä kuulema alkaa tökkimään.

Eilen taas pällisteltiin kaupassa, että mitä sitä nyt sitten söisi taas. Ja sitten se toinen sanoi jotain ihanaa. "Miten me pärjätään, jos meillä on lapsi, kun ei edes meille kahdelle aina keksitä sopivaa ruokaa?" ♥

Aika rientää

Helmikuu on jo kohta lopuillaan. Mikään ei ole muuttunut. Samaa vanhaa, päivästä toiseen. Aina välillä odotan kesää. Syksyä. Ensi joulua. Missä me olemme silloin, onko se vieläkin sitä samaa? No, kai jokin muuttuu jos statukseni vaihtuu opiskelijasta työttömäksi.

Opiskelutoverini on viimeisillään raskaana. En ole nähnyt häntä yli puoleentoista vuoteen. Joillakin siis asiat muuttuvat, joillakin päivät eivät ole sitä samaa massaa. Työpaikka, perhe. Minä vain kirjoittelen vuoronperään opinnäytetyötä ja työhakemuksia. Ei perhettä.

Minä haluan tehdä lapselleni tilkkutäkin. Enkä ihan minkä tahansa tilkkutäkin, vaan sellaisen mikä on tehty Marimekon "Tilkkutäkki"-kankaasta. Mieskin ihastui näyteikkunan "Jakari"-kankaaseen. En enää mene niin rikki, kun muilla on se mitä minä haluaisin, mutta huomaan haaveilevani enemmän. Imen itseeni taas tietoa, kaiken mitä löydän.

Mutta olen minä onnellinen. Olisin varmasti onnellinen, vaikka olisimme loppuelämämme kahdestaan. Silloin olisin ehkä onnellinen, vaikka en ikinä saisikaan töitä. Kyllä me kahdestaan pärjättäisiin miehen palkalla. En kyllä kestäisi pelkkää kotona oloa. Yrittäjäksi minusta ei ole. (paitsi jos voitamme lotossa, sitten voin toteuttaa sen ensimmäisen unelmani, sen pidempiaikaisen) Olisiko se sitten taas uusi tutkinto, jokin uusi ala? Välillä tuntuu, että olen edelleen siinä samassa paikassa kuin lähes kahdeksan vuotta sitten. Mitä ihmettä minusta oikein isona tulee?

Olin myös onnellinen, kun luin tämän.

Lapsia siellä, lapsia täällä

Yritän painaa kaiken adoptioon liittyvän taka-alalle mielessäni. Oikeastaan kaiken lapsiin liittyvän. Olen kaksi päivää bussissa tuijottanut penkkien selkänojaan liimattua mainosta, jossa etsitään sukusolujen lahjoittajia. Kampaajalla katselin eilen pientä, pulleaa poikaa, joka ei aivan rauhassa antanut äitinsä leikkauttaa hiuksia. Yöllä näen unta, että meillä on lapsi.

Kaksi viikkoa sitten olin täynnä raivoa ja pelkoa. Raivoa, kun maailma on epäreilu ja pelkoa, että putoan taas sinne syvään kuoppaan enkä vieläkään uskalla hakea apua. Raivo katosi, kun näin sen aiheuttajan luikkivan minua pakoon, kun sain hänet sanattomaksi. Pelko ei ehkä ihan vieläkään. Kaikessa haikeudessa aina välillä ajattelen että mitä merkitystä millään on. Minusta ei tule koskaan mitään. Vaikka valmistuisin, en koskaan saa töitä. Kun en saa töitä, en koskaan saa perhettä. Minulla on maailman ihanin mies, mutta riittääkö se. Jos ei ole työtä, olen päivät pitkät kotona ja ehdin miettiä asioita ihan liian pitkään...

Tuoreimmassa unessa ystäväni, joka on vannoutunut vela, olikin adoptoinut. Hän palautti lapsen, kun se ei heti osannut käyttäytyä. Liian villi, liikaa työtä. Ja minä muistan ihmetelleeni, mistä he saivat koko hommaan rahat. Ja sitten eivät kuitenkaan lopulta halunneet lasta. Tätä edeltävänä yönä me olimme miehen kanssa päättäneet, että ei siitä adoptiosta tule koskaan mitään, tehdään oma. Ja oman me saimme. Se oli sellainen pieni, pullea vauva, kuin päiviä myöhemmin näin oikeasti siellä kampaajalla.

En haluaisi nähdä näitä unia. En haluaisi ajatella koko asiaa. Ja huomaan, että se on vaikeaa. Eilen selvittelin pidempään sitä sukusolujen lahjoitusta. Jos minun soluni eivät omaan käyttöön koskaan pääse, voisivatko ne toteuttaa jonkun toisen unelmat? Olisiko minusta sittenkin tekemään jotain hyvää tässä maailmassa, vaikka olen välillä niin rikki ja väsynyt, etten usko merkitseväni mitään.