Lapsellinen viikonloppu

Mies oli poissa koko viikonlopun, lähti perjantaina jo ennen kuin pääsin töistä ja tuli takaisin vasta tänään iltapäivällä. Poikien festarireissu oli sujunut hyvin, vain kyynärpäähän oli tullut vauriota ja kaikki tavarat oli pysyneet tallessa.

Minä vietin viikonloppuni maailman parhaan 9-vuotiaan seurassa (saatan olla hieman puolueellinen, mutta vain hieman). Meillä meni oikein mukavasti, koti-ikävä ei vaivannut ja ei tullut muutenkaan yhtään kiukuteltua. Parasta on se vielä uninen lapsi, kun se kömpii viereen sohvalle ja pistää pään vielä tyynyyn vetäessään viltin korville. Ei vielä ihan hereillä, mutta halusi jo kuitenkin nousta minun seuraani.

Olen viettänyt tällaista kahdenkeskistä aikaa kummipojan kanssa viimeeksi kahdeksan vuotta sitten. Silloin, kun koko kesän toimin lapsenhoitajana. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä yöllä. Tiedän olevani tärkeä aikuinen. Sydän meinasi särkyä, kun poika itki keittiön pöydän ääressä vanhempien tullessa hakemaan. Ei ollut sanoja, mikään ei lohduttanut. En meinannut saada edes halausta.

Ihana viikonloppu lapsen kanssa. Ihan tavallista elämää. Yhdessäoloa. Ehdotonta rakkautta.

Joulusta juhannukseen

Viime joulu oli ensimmäinen, kun meillä mietittiin, että joskus se ei ehkä ole vain meidän kahden aikuisen juhla. Ja nyt on jo juhannus. Lapsellinen elämä ja siitä haaveilu alkaa olla arkipäivää. Mietitään, että mitäs jos ja olisiko sitten miten. Miten me tähän päädyttiin? Me kaksi, vapaaehtoisesti lapsetonta.

Laitoin miehelle eilen kiireessä kesken työpäivän tekstiviestin. Nauroin työkaverille, että tuli vähän töksäytettyä. "Meille tulee lapsi." Mies tietää, ettei se voinut olla mikään "yllärii, oon raskaana!"-viesti. Meille on tullut se oma lapsi jo monta kertaa minun unissani, mutta en tarkoittanut sitäkään.

Siskon mies soitti, kesken työpäivän. Kysyi ehdinkö puhua. Voisiko kummipoika tulla meille viikonlopuksi? Siskolla ja miehellä oli työmatka ja meidän koti oli matkan varrella. Kummipoika on jo pidempään halunnut meille ihan yksin kyläilemään, tietenkin sopii! Ilmoitin siis miehelleni, että meille tulee lapsi. Kun vastausta ei kuulunut, tarkensin kuitenkin että se on jo 9-vuotias ja kiva ja helposti viihdytettävä.

Juhannus meillä vietetään kahdestaan, mutta ensi viikonlopun vietän ihan kaksin sen 9-vuotiaan kanssa. Mies on lähdössä työkaverinsa kanssa festareille (olin tietenkin jo unohtanut tämän) ja jättäisi minut muuten yksin. Mietin, mitä kaikkea kivaa kummipojan kanssa keksisi tehdä. Onkohan sille viikonlopulle luvattu millaista ilmaa? Pärjätäänkö me kahdestaan, pitäisikö sille hommata oma bussikortti kun ei meillä ole tuota ihanaa kuskaamassa meitä?

Ja sitten huomaan, että kaikki mitä suunnittelen, mitä olen jo aikaisemmin miettinyt että haluan kummipoikani kanssa tehdä. Kaikkea sitä, ja enemmän, haluaisin tehdä oman lapseni kanssa.

Katsotaan, onko tilanteemme erilainen vuoden päästä. Missä silloin ollaan? Se työkaveri, jonka äitiyslomaa sijaistan, jäi tällä viikolla kesälomalle ja jatkaa siitä sitten äitiyslomalle. Olenko minä vuoden päästä edelleen samassa paikassa?

Ihana kesä!

Meillä nautitaan kesästä, vaikka minulla ei tänäkään kesänä ole lomaa. Viikonloput tuntuvat edelleen luksuselta eli yritetään keskittää kivaa tekemistä niille. Ja muistetaan nauttia! Meistä kumpikaan ei ole auringon palvoja, mies varsinkaan ihonsa vuoksi, mutta parveke on muuttunut ihanaksi kesäolohuoneeksi, jossa tulee vietettyä aikaa yhdessä. Luetaan kirjoja, ihaillaan ukkosta ja puhutaan. 

Vuosi sitten arastelin kovasti lapsista ja adoptiosta puhumista miehelleni. Mitä jos se ei halua? Mitä jos se ei halua olla enää minun kanssani jos minä haluan? Kun sitten sain asian vihdoin otettua puheeksi, vastaus oli se yllättävä "lähdetään sinne neuvontaan vaikka heti!". Silti, aina välillä, pelkään olevani haaveiden kanssa yksin. Mutta en ole!

Parvekkeella, sohvalla makoillessa, on tullut nyt niin usein puhuttua tästä. Ihana huomata, että olemme samoilla linjoilla. Ihana huomata, että tuo toinenkin miettii millaista olisi sitten joskus lapsen kanssa. Ihanaa, että se rauhoittaa, kun stressaan ajan valumista hukkaan. "Me ollaan vielä nuoria", se sanoo, kun mietin liian syvällisesti mitä esimies puheillaan tarkoitti ja siirtyykö tämä haave aina vain pidemmälle tulevaisuuteen.

Siinä missä minä luen blogeja ja keskustelupalstoja adoptiosta, mies luottaa omaan kiinnostukseensa psykologiasta. Se siis sittenkin tutkii, lukee ja miettii! Ja on ihanan jalat maassa. Välillä pelkään, ettei se tiedosta mahdollisia ongelmia, ettei sillä ole realiteettia kun se ei lue niiden jo tämän tehneiden kokemuksia. Mutta omalla tavallaan se kyllä lukee, tutkii ja pohtii. Valmistautuu.

Ihana kesä, älä lopu milloinkaan! Tässä hetkessä, tässä tilanteessa, olen niin onnellinen kuin voin vain olla. En pelkää tulevaisuutta, odotan sitä. Uskallan haaveilla. Joskus, joskus meilläkin on mahdollisuus. Jos vuoden päästä huomaankin olevani ilman työpaikkaa, pitää asioita vaan miettiä uusiksi. Mutta mikään ei tänä kesänä tunnu mahdottomalta.

Pieni katkeruus nosti taas päänsä...

...ja ärsytän itseäni. Huomasin ex-työkaverin profiilissa merkinnän liittymisestä ryhmään. Ryhmään, johon minutkin olisi kaksi vuotta sitten liitetty. Ryhmään, johon olisin kuulunut. Mutta en kuulu enää. Ja miksi se sattui, että ryhmän perustajana oli ihminen, jolle minä opetin "ammatin saloja"? Miksi siihen saa kuulua ihmisiä, jotka aloittivat minun jälkeeni mutta minulle sitä mahdollisuutta suoda.

On kauheaa, kun huomaan miten katkera olen edelleen kohtelustani. Se katkeruus, kyyneleet ja viha ei kuitenkaan muuta asioita paremmaksi. Se, että tiedän ongelman olleen henkilökemioissa eikä ammattitaidossani, ei auta. ÄRSYTTÄÄ. Ei enää kohteluni (tai no vähän sekin) vaan se että minua liikuttaa tämä asia vieläkin.

Olen ollut yli kaksi kuukautta töissä. Työporukka on mahtava. Työ on mielekästä ja vaihtelevaa. Mutta ei koulutustani vastaavaa. Työ ei vaadi erillistä koulutusta. Työnantaja on kuitenkin hyvä, ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Koulutustani vastaavaa työtäkin ehkä. Ei kai entisen työpaikan surut ja murheet siis voi enää painaa mieltä alas?

Ehkä se adoptiokin on siksi mielessä ja puheissa koko ajan. Eteenpäin, kiitos. Jotain ihanaa välillä elämään. En halua palata tähän kuoppaan.

Kiinan kadotetut tyttäret

Kevyttä pientä iltalukemista? Ehkei. Mutta Xinranin kirjaa tuli silti luettua iltalukemisena, aina ennen nukkumaanmenoa. Tarina kerrallaan, aina sinne loppukiitoksiin saakka. Uskomattomia ja uskottavia kohtaloita, en oikein aina voinut uskoa että luin todellisia tarinoita.

Ja ne tyttäret tuli myös uniini. Meillä oli pieni, kiinalainen tytär. Täällä minä sen kanssa touhusin ja olin onnellinen. Sen muistan unesta parhaiten, että vaikka välillä oli vaikeaa niin olin kovin, kovin onnellinen. Näin unta, että nukuimme kaikki kolme sängyssä, pidin pienen kädestä kiinni ja muistan miettineeni, että joskus tämä tuntui niin kaukaiselta haaveelta ja nyt se on tässä. Käsi kädessäni, tuhiseva lapsi vieressä.

Nyt kun kirja on loppu, melkein jään ehkä kaipaamaan näitä unia. Jatkuisikohan ne vielä?

Kaksi.

Kaksi vuotta. Kaksi ihmistä. Kaksin.

Kaksi vuotta olen ollut tarpeeksi vanha saamaan adoptioluvan. Vasta vajaan vuoden olen sitä halunnut edes yrittää hakea. Meneeköhän vielä kaksi vuotta ennen kuin sellainen voisi meiltä löytyä? Haluaisin melkein uskoa sitä rokotetutkimukseen liittyvää kirjettä, joka alkoi sanoilla "Nyt kun olet täyttänyt 25 vuotta...", ehkä ei olekaan vielä mennyt kahta vuotta?

Meidän perheeseen kuuluu kaksi ihmistä. Meillä ei ole lasta, meillä ei vietetä äitienpäivää toukokuussa eikä isänpäivää marraskuussa. Minä vietin sunnuntain neljän äidin seurassa. Olin 11 hengen pöytäseurueen ainoa nainen, joka ei ollut äiti. Äiti, mummo, täti, sisko. Kainaloon eksyi useamman kerran rakas kummipoika. Mietin kuunnellessani musiikkiesityksiä ja kummipojan huokailuja, että noinkohan jonain äitienpäivänä me olemme miehen kanssa kuunnellaan lapsemme huokailuja musiikin lomassa.

Projekti kerrallaan. Kohta valmis on projekti AMK-tutkinto. Sen jälkeen voin kohdistaa huomioni projektiin Painonpudotus. Ehkä sen aikana työpaikasta tulee vakituinen? Sitten voisi aloittaa projektin Adoptio.

Ei uutisia

Näin se elämä vaan rullaa eteenpäin. Jotain tapahtuu, mutta ei mitään maata mullistavaa. Haaveillaan uudesta sängystä. Kirjoitin työsopparin. Osteltiin miehelle uusia juoksukamoja. Mietitään jotain viikonloppureissua viimeistään syksylle. Joka arkiaamu menen töihin, ja se ei tunnu kurjalta.

Se sänky on jo pidempään seikkaillut meidän haaveissa. Se on iso investointi, jos hankimme juuri sellaisen, mistä on haaveiltu. Mutta varmasti sen arvoinen. Nyt kannattaa laittaa monta tonnia kiinni yhteen huonekaluun, kun siihen on mahdollisuus. Vielä ei varsinaisesti säästetä mitään varten. Paitsi nyt ehkä sitä sänkyä varten.

Työsopimus oli aluksi tullut väärillä päivämäärillä. Lyhyempänä, kuin mitä oli sovittu. Määräaikaisuuden perusteita olikin kaksi, fuusioitumiseen liittyvät syyt ja se äitiysvapaan sijaisuus. Pieni pilkahdus toivoa: äitiysvapaan sijainen olen vasta sopimuksen loppupäästä. Ehkä sopimusta jatketaan? Jos ei vakituiseksi, niin hoitovapaan sijaiseksi.

Mies aloitti juoksemisen taas innoissaan. Tai aloitti, vuoden ympärihän se juoksee. Mutta nyt uutta virtaa uusista vaatteista ja kengistä. Se mietti minulle, että onkohan lapsesta sitten kivaa jos isä on maratoonari. Ihana.

Meidän edellisestä ulkomaanreissusta on kohta vuosi. Köyhä vuosi takana, ei ole voinut edes miettiä mitään matkoja. Nyt molemmat ollaan taas töissä, eli se viikonloppureissu ei olisi niin suuri taloudellinen panostus, mutta antaisi sitäkin enemmän. Minä en saa kesäkuukausille edes palkattomia vapaita, joten ehkä se siirtyy syksyyn. Nyt me voidaan vielä mennä ja tulla miten halutaan, ehkä ei ikuisesti.

Töissä olen niin usein meinannut lipsauttaa, että meillä haaveillaan adoptiosta. Jotenkin se vaan aina tulee esiin. Viimeeksi eilen bongasin työpaikan intrasta uutisen "Adoptiolasten vakuutukset". Meinasin hihkaista ääneen. Olin kuitenkin hiljaa, luin uutisen ja klikkasin sen perässä olevaa linkkiäkin. Nämä jutut voi joskus koskea meitä!

Tällaisia pieniä juttuja, elämää. Ei mitään dramaattista, ei muutoksia, ei etenemistä. Ja sitten kuitenkin niitä pieniä juttuja, jotka on joka päivä läsnä. Ja paljon, paljon rakkautta. Jaksan odottaa.