Ei uutisia

Näin se elämä vaan rullaa eteenpäin. Jotain tapahtuu, mutta ei mitään maata mullistavaa. Haaveillaan uudesta sängystä. Kirjoitin työsopparin. Osteltiin miehelle uusia juoksukamoja. Mietitään jotain viikonloppureissua viimeistään syksylle. Joka arkiaamu menen töihin, ja se ei tunnu kurjalta.

Se sänky on jo pidempään seikkaillut meidän haaveissa. Se on iso investointi, jos hankimme juuri sellaisen, mistä on haaveiltu. Mutta varmasti sen arvoinen. Nyt kannattaa laittaa monta tonnia kiinni yhteen huonekaluun, kun siihen on mahdollisuus. Vielä ei varsinaisesti säästetä mitään varten. Paitsi nyt ehkä sitä sänkyä varten.

Työsopimus oli aluksi tullut väärillä päivämäärillä. Lyhyempänä, kuin mitä oli sovittu. Määräaikaisuuden perusteita olikin kaksi, fuusioitumiseen liittyvät syyt ja se äitiysvapaan sijaisuus. Pieni pilkahdus toivoa: äitiysvapaan sijainen olen vasta sopimuksen loppupäästä. Ehkä sopimusta jatketaan? Jos ei vakituiseksi, niin hoitovapaan sijaiseksi.

Mies aloitti juoksemisen taas innoissaan. Tai aloitti, vuoden ympärihän se juoksee. Mutta nyt uutta virtaa uusista vaatteista ja kengistä. Se mietti minulle, että onkohan lapsesta sitten kivaa jos isä on maratoonari. Ihana.

Meidän edellisestä ulkomaanreissusta on kohta vuosi. Köyhä vuosi takana, ei ole voinut edes miettiä mitään matkoja. Nyt molemmat ollaan taas töissä, eli se viikonloppureissu ei olisi niin suuri taloudellinen panostus, mutta antaisi sitäkin enemmän. Minä en saa kesäkuukausille edes palkattomia vapaita, joten ehkä se siirtyy syksyyn. Nyt me voidaan vielä mennä ja tulla miten halutaan, ehkä ei ikuisesti.

Töissä olen niin usein meinannut lipsauttaa, että meillä haaveillaan adoptiosta. Jotenkin se vaan aina tulee esiin. Viimeeksi eilen bongasin työpaikan intrasta uutisen "Adoptiolasten vakuutukset". Meinasin hihkaista ääneen. Olin kuitenkin hiljaa, luin uutisen ja klikkasin sen perässä olevaa linkkiäkin. Nämä jutut voi joskus koskea meitä!

Tällaisia pieniä juttuja, elämää. Ei mitään dramaattista, ei muutoksia, ei etenemistä. Ja sitten kuitenkin niitä pieniä juttuja, jotka on joka päivä läsnä. Ja paljon, paljon rakkautta. Jaksan odottaa.

Päivä kerrallaan

Viikko taas takana. Työ alkaa mennä rutiinilla. Joka välissä ei tarvitse kysyä miten tällainen tapaus pitikään käsitellä. Sähköpostilla ilmoitetaan määräaikaisista, jotka on vakinaistettu. Se hoitovapaan sijainen vakinaistettiin. Sillä taisi olla sopimus pitkälle vuoteen 2015. Omaa sopimusta ei ole vieläkään näkynyt... Voisikohan ne muuttaa minut sen vapautuneen hoitovapaan sijaiseksi?

Jos tietäisin, että kaksi vuotta on töitä, varmasti, voisiko jo tehdä jotain? Kysyin mieheltä, että jos saan tietää töiden jatkuvan aluksi sovittua pidempään, niin voidaanko me aloittaa neuvonta. Pelottaa, että jono on kamalan pitkä. Ensin odotamme, että taloudellinen tilanteemme on varma ja pysyvä. Sitten odotetaan, että saadaan aloittaa neuvonta. Jos siitä selviää, odotetaan adoptiolupaa. Ja kun sen saa, odotetaan taas. Eikö joku näistä voisi olla lyhyempi?

Tuntuu, että ollaan odotettu jo niin pitkään. Mutta ei vielä vuotta. Alkuun se vilahteli keskusteluissa mahdollisuutena. Nyt kumpikin haluaa adoptoida. Minä edelleen välillä pelkään, että tuo ihana sanookin ei. Olen jotenkin herkkä sen asian suhteen. Kun se istuu tuossa sohvan toisessa päässä ja katselee autoja, en ajattele siitä juuri mitään. Mutta kun se sanoo, että tähän autoon mahtuisi sitten paremmin se lapsikin, huomaan että alkaa itkettää. Vaikka sitä pelottaa neuvonta, niin se tahtoo silti lähteä minun kanssani sille tielle.

Alle vuosi. Ja silti niin pitkään. Se pieni, kipeä kohta, jota en halua näyttää kenellekään, on päivä päivältä kuitenkin suurempi. Olen lapseton, enkä enää haluaisi olla. En voi olla varma, ettenkö olisi koko loppuelämäni lapseton, ehkä me emme kelpaa adoptiovanhemmiksi. Mutta voin elää vain päivän kerrallaan. Asioilla on tapana järjestyä. En halua unohtaa elää. En ole unohtanut elää. Odotan, mutta elän.

Kahvitaukokeskusteluja

Työpaikalla pitää taas sopeutua uuteen ryhmään, opetella tuntemaan uusia ihmisiä ja niiden perheitä. Kenellä on pieniä lapsia, kenellä aikuisia, kuka pitää lapsenaan sitä rakasta lemmikkiään. Suurin osa meistä samaa työtä tekevistä on nuoria, opiskelijoita. Mutta sekaan mahtuu siis kyllä niitä nuoria perheitä ja äitiyslomaansa odottelevia.

Kahvitauolla tulee puheeksi tarjolla olevat vakipaikat. Aika moni meistä on määräaikaisena töissä. Huomaan, että olen jo hypännyt yhden vaiheen yli, olen määräaikaisessa työsuhteessa kuitenkin ihan firman omana työntekijänä. Monet ovat aloittaneet vuokratyöläisenä. Moni haaveilee siitä vakipaikasta. Ainakin me kokopäivätyötä tekevät.

Vakipaikka houkuttelee varsinkin perheen perustamista miettiviä. Pitkillä määräaikaisilla sopimuksilla olevat suunnittelee äitiyslomaa keskelle sopimusta. Yksi tietää kertoa, että joku määräaikainen työntekijä oli tullut raskaaksi kesken sopimuksen ja sitä oli sitten jatkettu pitkälle tulevaisuuteen. Yli äitiysloman ja hoitovapaan.

Minä istun siinä vieressä. Hymyilen. Naurahtelen oikeissa kohdissa. Kuuntelen. En vieläkään koe vaikeana muiden lapsia tai lapsihaaveita. Olen kuitenkin tietoisempi, että kaikille niitä lapsia ei tule. Sitä silti pidetään automaattisena. En voi olla miettimättä, kuinka kauan minä joudun odottamaan. Olenko tarpeeksi hyvä uudessa työssäni, jotta minut vakinaistetaan nopeammin kuin joku toinen? Kannattaisiko vain luottaa, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan niitä tehdä?

Joka päivä minä en laske hukkaan mennyttä aikaa. Joka päivä en mieti tulevaisuutta. Joka päivä en kaipaa. Joka päivä en halua sanoa, että toiset meistä ei vaan tee niitä lapsia sopivaan väliin. Mutta aina välillä. Ja silloin se hymy peittää jotain sellaista kipeää, jota en tiennyt itsessäni olevan. Ja minä en tiedä huomaako joku sen. Minä näen sen miehen katseesta, ehkä hänkin minun. Mutta me vain odotamme. Odotamme, että voisimme aloittaa sen odotuksen joka tuntuu vielä pidemmältä.

"Määräaikaisuuden peruste: äitiysloman sijaisuus."

En ennen tätä päivää tiennyt, mikä on pitkän määräaikaisen työsuhteeni määräaikaisuuden peruste. Veikkailtiin äitiyslomaa miehen ja äitinikin kanssa, kun kyse on yli vuodesta. Mutta työnantajani rekrytoi enemmänkin porukkaa samanaikaisesti minun kanssani eli en voinut olla varma (tuskin yli 10 ihmistä jäi samaan aikaan äitiyslomalle!). Minun sopimukseni on kuitenkin pidempi, kuin muiden kanssani alottaneiden ja ainoa, jonka määräaikaisuudelle on selkeä syy. Muille ei syytä ole edes ilmoitettu...

Ilon pilkahdus siis, sillä tämä reilun vuoden sopimus voi helpostikin jatkua. Aikaisemmin jo huomasin olevani melkoisen varma siitä, että sopimusta jatketaan. Parille muulle oli suoraan jopa ilmoitettu, että sopimukselle onnistuu luultavasti jatkoakin, jos työnsä hoitaa hyvin. Olenko minä siis todella löytänyt työn, joka kiinnostaa minua ja jossa voisin jatkaa vaikka vakituisestikin? Ensi-ihastus uuden työnantajan kanssa on täydessä kukassaan, paikka vaikuttaa (lähes) täydelliseltä ja haluan itsenkin tehdä hyvän vaikutuksen.

Pienen pieni toive vain... Voisinko saada jatkaa pidempään, vakituisesti? Voisinko? Pystyisimme sitten ottamaan sen askeleen, sen pienen mutta niin suuren suuren. Sen askeleen, josta olemme haaveilleet kuukausia. Sen askeleen, joka pyörii molempien päässä päivittäin. Ja kaikki ne, jotka tulevat sen jälkeen. Aina siihen saakka, että jonkun uuden määräaikaisen työntekijän voisi palkata minun tilalleni, kun jäisin kotiin lapseni kanssa.

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Vauvauutiset tunkeutuvat naamakirjan uutisvirtaan. Ai noiden vauva on nyt syntynyt. Ai tuo haluaisi synnytyksen jo alkavan. Ai tuo odottaa jo toista lastaan. Vauvat kummittelevat myös siinä sivupalkin mainoksissa, ruokaa ja vaatteita uudelle vauvalle.

Minä en koe kipeää pistoa missään lukiessani näitä vauvauutisia. En ole superiloinenkaan kyseisten ihmisten puolesta, koska he eivät ole minulle niin läheisiä; entinen opiskelukaveri, nykyinen opiskelukaveri ja miehen kaverin ex-vaimo(tämä on ehkä hienoin yhteys!). Tehkää, tehkää vaan niitä vauvoja. Minulle niitä ei tule. Minä en koskaan laita seinälleni ultraäänikuvaa enkä kerro vauvan touhuista vatsassani enkä saa sitä vastasyntynyttä syliini.

Joskus aiemmin koin nämäkin asiat ahdistavina. Muut menivät hurjaa vauhtia eteenpäin elämässään, saivat siihen lisää sisältöä. Lisää rakkautta. Minulle se olisi vasta vuosien päästä edessä. Jos silloinkaan. Vaikka meillä puhutaan että sitten kun meille tulee lapsi, niin eihän sitä tiedä tuleeko. Onko meillä ikinä sellainen tilanne, että se olisi mahdollista, ollaanko me edes muodollisesti päteviä vanhemmiksi?

Mutta me haaveillaan. Meidän omassa kodissa olisi huone lapselle. Meidän lapselle luettaisiin paljon. Meidän lapsi kuulisi paljon musiikkia. Olisiko se tyttö vai poika? Mikä sen nimeksi tulisi? Saisinko minä opettaa sille sitä toista äidinkieltäni? Minä haluaisin tehdä lapselle peiton, pupun, possun...kivoista, värikkäistä kankaista. Me haluaisimme tehdä siitä lapsesta onnellisen, tehdä sen kanssa mukavia mutta ihan tavallisia juttuja.

Mutta niin. Tehkää te niitä vauvoja. Laittakaa niiden kuvia sinne naamakirjaan. Rakastakaa niitä. Minäkin vielä joskus rakastan jotain toista yhtä paljon, kuin tuota ihanaa tuolla viereisessä huoneessa. Minä aloitan ylihuomenna työt. Minunkin elämäni etenee. Hitaasti, mutta varmasti.

Iloisen toiveikas viikonloppu

Meillä on viikonloppun haaveiltu omasta asunnosta. On katseltu myynnissä olevia, mietitty minne päin kotikaupunkia olisimme valmiita muuttamaan ja onko sitä pakko olla ihan se oma sauna. Iloisen toiveikasta siis, vielä joskus me olemme taloudellisesti siinä tilanteessa, että voimme ostaa oman kodin. Kodin, jossa olisi huone lapselle.

Ennen tätä viikonloppua meillä stressattiin paljon. Rahasta, tai enemmänkin sen puutteesta. Siitä kun mikään ei etene ja tilanne pysyy koko ajan samana. Ikinä ei tunnu se päivä paistavan meidän risukasaamme vaan aina kun ajattelemme kaiken olevan hyvin, niin puskista tulee joku uusi suru ja murhe.

Mutta miksi nyt sitten tätä iloa ja toivoa? Sain perjantaina puhelinsoiton, jota en enää odottanut. Kutsu työhaastatteluun. Olin innoissani, niin oli mieskin. Piti jaksaa odottaa tiistaihin saakka, että asia etenisi. Viikonloppu tuntui pitkältä... Mutta tänä aamuna lähdin bussilla kohti keskustaa. Bussi hajosi. Ehdin silti ajoissa neuvottuun paikkaan. Ainahan sitä miettii, että onko paras hakijoista, tässä tapauksessa vielä enemmän, kun haastattelu aloitettiin ryhmässä. Muita hakijoita katsellessa kävi taas mielessä se "miksi minä olen täällä"-ajatus, mutta onneksi vain hetkellisesti.

Tämän työpaikan minä halusin. Se ei ole täydellinen, se on vain määräaikainen, mutta sellaista työtä jota todella haluaisin tehdä ja jossa uskoisin olevani hyvä. Taidot ainakin riittävät, vai riittävätkö sittenkään? Ehkä se oli se positiivinen asenne, "minä saan tämän paikan" tai se enneuni, jossa allekirjoitin työsopimuksen 12. päivä. 

Minulla on töitä! Askel askeleelta, lähemmäksi niitä unelmia.

Ja minä itkin.

Meillä on pohdittu viime päivinä mm. sitä, pitäisikö alkaa puhumaan kun eikä jos miettiessämme lapseen liittyviä asioita. Keskusteltu vanhemmuudesta. Selvitelty mahdollisuuksia.

Ja tänään minä itkin. Itku tuntuu nytkin olevan jotenkin herkässä. Mutta erityisesti viimeisen tunnin ajan.

Olin lukenut eräästä dokumentista netissä. Miettinyt, että voisihan se olla mielenkiintoinen. Mutta tuskin sitä täällä tulee ikinä vastaan. Siellä se nyt kuitenkin oli, erään satunnaisen blogin merkinnästä bongattuna, linkkinä Yle Areenaan. Ja minä katsoin sen. Ja itkin.