Ja minä itkin.

Meillä on pohdittu viime päivinä mm. sitä, pitäisikö alkaa puhumaan kun eikä jos miettiessämme lapseen liittyviä asioita. Keskusteltu vanhemmuudesta. Selvitelty mahdollisuuksia.

Ja tänään minä itkin. Itku tuntuu nytkin olevan jotenkin herkässä. Mutta erityisesti viimeisen tunnin ajan.

Olin lukenut eräästä dokumentista netissä. Miettinyt, että voisihan se olla mielenkiintoinen. Mutta tuskin sitä täällä tulee ikinä vastaan. Siellä se nyt kuitenkin oli, erään satunnaisen blogin merkinnästä bongattuna, linkkinä Yle Areenaan. Ja minä katsoin sen. Ja itkin.

Ihanasti sanottu.

Me emme osaa miehen kanssa kovin hyvin suunnitella ruokajuttuja. Joskus meillä oli muutama vakiruoka, joita pyöriteltiin eri järjestykseen viikottain. Puolivalmisteita usein, koska kumpikaan ei jaksa alkaa tekemään monimutkaista ruokaa työ- tai koulupäivän päätteeksi. Emme osaa myöskään suunnitella ruokailuja kovin pitkälle, helposti tulee mentyä kauppaan joka päivä ja siellä sitten mietittyä että mitä sitä tänään syötäisiin. Yritän aina välillä suunnitella etukäteen, mutta miehelle aiheuttaa stressiä se yksikin päivä viikossa, kun kauppa ei ole auki. (hemmetin kirkkopyhät)

Kohta jo kaksi vuotta olen ollut "ruokavammainen" eli ruokavalioni on hyvin rajoitettu. Se tuo lisähaastetta ruokailuihin, kun olisi helpompi tehdä kahdelle ruokaa kuin molemmille omaan ruokavalioon sopivat yhden hengen annokset. Joskus kokkailtiin niin, että mies sai aina ruoasta pariksikin päiväksi eväät, mutta se ei ole toiminut kun monta päivää samaa syödessä kuulema alkaa tökkimään.

Eilen taas pällisteltiin kaupassa, että mitä sitä nyt sitten söisi taas. Ja sitten se toinen sanoi jotain ihanaa. "Miten me pärjätään, jos meillä on lapsi, kun ei edes meille kahdelle aina keksitä sopivaa ruokaa?" ♥

Aika rientää

Helmikuu on jo kohta lopuillaan. Mikään ei ole muuttunut. Samaa vanhaa, päivästä toiseen. Aina välillä odotan kesää. Syksyä. Ensi joulua. Missä me olemme silloin, onko se vieläkin sitä samaa? No, kai jokin muuttuu jos statukseni vaihtuu opiskelijasta työttömäksi.

Opiskelutoverini on viimeisillään raskaana. En ole nähnyt häntä yli puoleentoista vuoteen. Joillakin siis asiat muuttuvat, joillakin päivät eivät ole sitä samaa massaa. Työpaikka, perhe. Minä vain kirjoittelen vuoronperään opinnäytetyötä ja työhakemuksia. Ei perhettä.

Minä haluan tehdä lapselleni tilkkutäkin. Enkä ihan minkä tahansa tilkkutäkin, vaan sellaisen mikä on tehty Marimekon "Tilkkutäkki"-kankaasta. Mieskin ihastui näyteikkunan "Jakari"-kankaaseen. En enää mene niin rikki, kun muilla on se mitä minä haluaisin, mutta huomaan haaveilevani enemmän. Imen itseeni taas tietoa, kaiken mitä löydän.

Mutta olen minä onnellinen. Olisin varmasti onnellinen, vaikka olisimme loppuelämämme kahdestaan. Silloin olisin ehkä onnellinen, vaikka en ikinä saisikaan töitä. Kyllä me kahdestaan pärjättäisiin miehen palkalla. En kyllä kestäisi pelkkää kotona oloa. Yrittäjäksi minusta ei ole. (paitsi jos voitamme lotossa, sitten voin toteuttaa sen ensimmäisen unelmani, sen pidempiaikaisen) Olisiko se sitten taas uusi tutkinto, jokin uusi ala? Välillä tuntuu, että olen edelleen siinä samassa paikassa kuin lähes kahdeksan vuotta sitten. Mitä ihmettä minusta oikein isona tulee?

Olin myös onnellinen, kun luin tämän.

Lapsia siellä, lapsia täällä

Yritän painaa kaiken adoptioon liittyvän taka-alalle mielessäni. Oikeastaan kaiken lapsiin liittyvän. Olen kaksi päivää bussissa tuijottanut penkkien selkänojaan liimattua mainosta, jossa etsitään sukusolujen lahjoittajia. Kampaajalla katselin eilen pientä, pulleaa poikaa, joka ei aivan rauhassa antanut äitinsä leikkauttaa hiuksia. Yöllä näen unta, että meillä on lapsi.

Kaksi viikkoa sitten olin täynnä raivoa ja pelkoa. Raivoa, kun maailma on epäreilu ja pelkoa, että putoan taas sinne syvään kuoppaan enkä vieläkään uskalla hakea apua. Raivo katosi, kun näin sen aiheuttajan luikkivan minua pakoon, kun sain hänet sanattomaksi. Pelko ei ehkä ihan vieläkään. Kaikessa haikeudessa aina välillä ajattelen että mitä merkitystä millään on. Minusta ei tule koskaan mitään. Vaikka valmistuisin, en koskaan saa töitä. Kun en saa töitä, en koskaan saa perhettä. Minulla on maailman ihanin mies, mutta riittääkö se. Jos ei ole työtä, olen päivät pitkät kotona ja ehdin miettiä asioita ihan liian pitkään...

Tuoreimmassa unessa ystäväni, joka on vannoutunut vela, olikin adoptoinut. Hän palautti lapsen, kun se ei heti osannut käyttäytyä. Liian villi, liikaa työtä. Ja minä muistan ihmetelleeni, mistä he saivat koko hommaan rahat. Ja sitten eivät kuitenkaan lopulta halunneet lasta. Tätä edeltävänä yönä me olimme miehen kanssa päättäneet, että ei siitä adoptiosta tule koskaan mitään, tehdään oma. Ja oman me saimme. Se oli sellainen pieni, pullea vauva, kuin päiviä myöhemmin näin oikeasti siellä kampaajalla.

En haluaisi nähdä näitä unia. En haluaisi ajatella koko asiaa. Ja huomaan, että se on vaikeaa. Eilen selvittelin pidempään sitä sukusolujen lahjoitusta. Jos minun soluni eivät omaan käyttöön koskaan pääse, voisivatko ne toteuttaa jonkun toisen unelmat? Olisiko minusta sittenkin tekemään jotain hyvää tässä maailmassa, vaikka olen välillä niin rikki ja väsynyt, etten usko merkitseväni mitään.

Sekalaista pohdintaa adoptiosta ja elämästä

Ajatukset ei oikein tahdo pysyä kasassa. Opinnäytetyö on auki koneella, mutta otsikkoa enempää en tänään ole kirjoittanut. En kestä epäreiluutta, ja siksi päässä pyörii samat asiat uudelleen ja uudelleen, vaikka tiedän etten asialle voi mitään. Kyllä, minua on kohdeltu epäreilusti, mutta en voi valittaa siitä kenellekään. Minulla ei ole oikeuksia. Silti pohdin, että miten parhaiten saisin tämän pahan olon pois sisältäni. Kiusa se on pienikin kiusa, ja kysyin sitten uusia työtodistuksia arvioinnilla ja työsuhteen päättymisen syillä. Voin noutaa sen huomenna. Olipa helppoa, tällä kertaa.

Adoptio"vapaasta" olen lipsunut. Ehkä siinä on jotain sellaista epätoivoista takertumista, kun pelkään etten ikinä saa töitä ja siten se lapsen tulo ei ole koskaan mahdollista. Luen läpi suomalaisblogien uudet merkinnät, käyn ihmettelemässä avoimilla keskustelupalstoilla ja kun se ei riitä, siirrytään kansainvälisen tuotannon pariin. Ja sitten minua alkaa ärsyttää.

Miksi niin usein törmää varsinkin amerikkalaisiin perheisiin, jotka adoptoivat koska se on "jumalan tahto"? Jumala on heille kertonut, että adoptoida täytyy. He tekevät sen saman jumalan työtä, kun pelastavat lapset kotiinsa. Argh. En nyt sitten tiedä, onko tuo jumalan käsky huonoin syy adoptoida, mutta minusta se vain kuulostaa siltä, että ei ole omaa syytä. Kyllä minä ainakin olen aika itsekäs mielestäni, kun haluan lapsen. Minulle ei kukaan yliluonnollinen olento ole sanonut että kuules, sun pitäis kyllä adoptoida. Ja mielellään ainakin kolme lasta mahdollisimman pienellä aikavälillä, ehkä jopa pari samalla reissulla.

En väitä, etteikö nuo lapset ole varmasti päässeet rakastavaan kotiin, mutta kerrotaanko heille sitten että ei me nyt muuten oltais sua tänne haettu, mutta kun jumala käski. Ei minulle ainakaan silloin tulisi lapsena olo, että minua on kovasti toivottu ja odotettu perheeseen. Muutenkin vierastan kauheasti uskonnon ja adoption yhdistämistä. Olen varmaan puolueellinen, koska meistä kumpikaan ei kuulu kirkkoon. Me emme siis tulisi muutamaan kontaktiin kelpaamaan, koska emme usko jumalaan emmekä ole tapauskovaisia, jotka silti kuuluisivat kirkkoon ja kävisivät siellä kerran vuodessa. En silti usko, että me olisimme tällaista tapauskovaista pariskuntaa huonompia vanhempia.

Ystäväpiiriimme kuuluu myös pariskunta, joille uskonnolla ja kirkolla on suuri rooli elämässä. He ovat jopa tavanneet sen kautta. Ihania ihmisiä, ja myönnän tunteneeni pienen piston itsessäni, kun huomasin miten paljon lisää se tuo heidän elämäänsä. Mutta olen kokeillut sitä polkua jo kerran. Olin aktiivinen seurakuntanuori, joka halusi niin kovasti kuulua joukkoon. Mutta niin hyvin kuin opinkin rukoukset ja laulut, ei niistä ikinä tullut sanoja kummempia. En tuntenut vieläkään, että joku jossain voisi olla sellainen yliluonnollinen juttu johon luotan ja turvaan.

No niin, menipä sekavaksi. Ehkä tuo alkupään kirjoittelu liittyy lopulta kuitenkin tähän samaan. Minä en kestä epäreiluutta, olisi ihana uskoa, että paha (ja epäreilu!) saa aina palkkansa ja tämä oli vain osa jotain suurempaa suunnitelmaa.

Masentavaa

Voiko mikään saada ihmisen helpommin masentumaan ja samaan aikaan raivostumaan, kuin hylkäävä vastaus työhakemukseen? Varsinkin sellaiseen työhön, jota olet tehnyt vuosia. Samassa firmassa.

Masentaa, koska en kelpaa edes entiseen työhöni. Työhön, jonka lopetin kun en enää jaksanut jatkuvaa pomputtelua. On töitä, ei ole töitä, ehkä on töitä. Arvostuksen puute oli välillä murskaavaa. Kun työsopimusten tunnit vain pieneni. Olin vaikea, kun pidin omista oikeuksistani kiinni. Sain haukut puhelimessa kesken työvuoron esimieheltä, kun kieltäydyin tekemästä vuoroja joita ei oltu hyväksytetty minulla, vuokratyöntekijällä. Itkin usein, useammin raivosin ja myönnän olleeni katkera varsinkin viimeisen vuoden aikana. Se ehkä näkyi, mutta ei ikinä asiakkaille. Minulla oli paha olla. Mutta viimeinen pisara, se joka katkaisi kamelin selän, oli kun en edes kelvannut ilmaisena harjoittelijana firman toiselle osastolle. Palautin työvaatteet ja tappelin työtodistuksista monta viikkoa. Vannoin, etten ikinä ikinä ikinä palaa samaan paikkaan.

Viikko sitten huomasin, että tuo entinen työnantajani haki kahta uutta työntekijää. Harvinaista, sinne ei yleensä julkisesti haeta uusia ihmisiä vaan paikat täytetään ottamalla harjottelijoita ja jakamalla tunteja muiden kesken. No, ei se ota jos ei annakaan, eli tietenkin laitoin hakemuksen. Pidin työstä, työkaverit oli ihan huippuja ja kyllähän tuollainen isompi firma on aina kiva työnantaja. Ja mikä parasta, kyseessä oli vakituinen virka. Eli juuri se, mitä ikinä halusin. Laitoin heti hakemuksen, kumpaankin paikkaan. Kai nyt edes saisin kutsun haastatteluihin, kun olin monta vuotta jo heille tehnyt samaa työtä, välissä vain reilun vuoden tauko.

Tänään sain postia. "Kiitämme mielenkiinnostasi ja hakemuksestasi xxxx tehtävään. Valintamme ei kuitenkaan valitettavasti tällä kertaa kohdistunut sinuun." En sensuroinut tätä viestiä, siinä oikeasti luki xxxx tehtävään. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. En siis kelpaa entiseen työhöni? Ja ilmoitatte siitä minulle kaksi viikkoa ennen kuin hakuaika edes päättyy? Totta kai otin sen henkilökohtaisesti, pakko tässä taustalla on olla jotain.

Ja niin siinä kai sitten olikin. Entinen työkaverini, itseasiassa ihminen jonka opetin siihen työhön, tiesi kuka on päättämässä noista hakijoista. Se oli se entinen esimieheni. Joka sai minut tuntemaan oloni täysin mitättömäksi, joka ei koskaan kiittänyt hyvästä työstä tai osoittanut muutenkaan arvostavansa joustoa tehdessäni yli 12 tunnin vuoroja. Ei, olin vaikea koska vaadin itselleni kuuluvat lisät ja hankala kun en suostunut opiskellessani tekemään yövuoroja keskellä viikkoa. Ei ilmeisesti auttanut, että lähiesimieheni piti minua loistavana työntekijänä ja on suositellut minua jokaiseen saman alan paikkaan jota olen hakenut. Myös näihin kahteen paikkaan, joissa hän olisi edelleen lähiesimiehenä.

Tällä kirjoituksella ei ole mitään tekemistä sinällään meidän lapsettomuuden kanssa, mutta jonnekin oli pakko purkaa. Haluaisin käyttää oikeita nimiä, mutta en halua oman henkilöllisyyteni paljastuvan. Nykyisiä työntekijöitä on kielletty puhumasta firmasta. Minua ei voi kukaan enää kieltää, mutta en tiedä kuka kuuntelisi. Kuka saisi tämän pahan olon katoamaan, jonka se entinen esimieheni sai istutettua minuun ja jonka tuska palasi aallon lailla, kun tajusin että sama henkilö pystyy edelleen seisomaan unelmieni tiellä. Saanko käydä huutamassa kasvotusten, että SINUN takia minulle ei tule lasta, koska SINÄ olet pikkusieluinen ja surkea esimies? Katsoisi ympärilleen, kuinka monta pitkäaikaista työntekijää onkaan karkoittanut paikasta, jossa työsuhteiden kestot ennen määriteltiin vuosikymmenissä. Nyt siellä käydään vain kääntymässä, äkkiä pois, ettei paha olo jää pysyväksi. 

PS. Miksi ihmeessä tämä on tällaista minitekstiä vaikka miten vaihtelen kokoa? No, niin. Minulla on vielä enemmän sellainen olo, että haluan käydä huutamassa sille maailman surkeimmalle esimiehelle naamapunaisena. Eilen suosittelijaltani oli tosiaan kyselty minusta ja sitten vielä sanottu, että kutsuvat minut ehdottomasti haastatteluun. Kaksi tuntia tämän keskustelun jälkeen sain tuon hylkyviestin. Toisen positiiviset kommentit eivät selkeästikään riitä kyseenalaistamaan idiootin mielipidettä minusta. 

Mielensäpahoittaja

Minä niin mieleni pahoitin... tai enpä edes oikeastaan. Sitä on ehkä herkempi tietyille asioille, mutta vielä en oikeastaan niinkään loukkaannu ajattelemattomasti esitetyistä sanoista.

"Adoptoidut berberinskinkit on kotiutettu"

"Ai tuleeko teille sieltä vauva?" (kommentti koski odottamaamme pakettia Kiinasta)

Otit sitten berberinskinkit lapsiksesi? Miten hienoa. Adoptio on minun mielessäni lapseksiotto. Ymmärrän, että monet kokevat koirien, kissojen ja muiden elukoiden adoption ihan kivana ja sopivana terminä. Mutta ei kukaan kai niitä lemmikkejä adoptoi, ainakaan siinä mielessä kuin minä adoptiosta haaveilen. Lemmikit voivat olla kuin lapsia, ja yhtä tärkeitä kuin ihmiset. Mutta ei niitä adoptoida.

Meidän adoptioajatukset ovat vielä hyvin pienen piirin tietona. Kommentin kiinalaisesta paketista lausunut henkilö ei kuulu tähän pieneen piiriin. Mutta jos meidän paketti olisikin ollut tulossa vaikka Ranskasta tai Yhdysvalloista, ei siellä varmaan olisi ehdotettu olevan vauvaa. Lapsitehdas Kiina lähettää nykyään toiveittesi mukaisen ipanan paketissa kätevästi kotiovelle! Helppoa ja nopeaa. (valitettavasti meidän paketissa ei ollut lasta, tälläkään kertaa)

Nopeaa tai helppoa adoptointi ei ole. En voi päättää minkä rotuisen lapsen haluan ja etsiä sopivaa pentuetta josta sellainen käydä hankkimassa. En voi myöskään tilata sellaista Kiinasta tai mistään muustakaan maasta. Keskusteltiin ystäväni kanssa siitä, miksi haluamme odottaa adoptioprosessin aloitusta jos kerran pelkään jo, ettei meille tule lasta sitäkään kautta kun kaikissa maissa odotus venyy ja venyy. Neuvoin häntä mieluummin yrittämään sitä jälkikasvua perinteisemmin menetelmin, on halvempaa, helpompaa ja nopeampaa.

Meille ei ikinä tule biologisia lapsia, mutta en tiedä tuleeko lapsia muutenkaan. Mies jo sanoi, että ehkä se olisi helpompi yrittää tehdä ne itse. En tiedä kuinka tosissaan se oli, koska ei olla ikinä puhuttu asiasta aiemmin. Meistä kumpikaan ei halua tarkoituksella tehdä sairasta lasta. 50% mahdollisuus terveeseen on jotenkin, noh, ei nyt huono tilanne mutta ei ideaali. En pelkää omien allergioideni ja sairausteni periytymistä. En siis halua "tervettä" lasta, mutta en halua lähteä tekemään geenivirheellistäkään tietoisesti. Ja niin. Ei kukaan voi taata, että me saisimme aikaiseksi uutta elämää muutenkaan, eli voi olla että tähän samaan tilanteeseen päädyttäisiin lopulta kuitenkin. Pahoittamaan mielensä lemmikkiadoptioista ja Kiina-paketeista.