Adoptiovapaa

Olen taas viime päivinä sukeltanut syvälle internetin syövereihin lukemaan erilaisia adoptioblogeja ja adoptioon liittyviä juttuja muutenkin. Lupaan aina itselleni (ja miehelle) että huomenna on adoptiovapaa päivä. Mutta kun en voi vaan antaa olla... Tekemistä kyllä olisi, vino pino kouluhommia odottaa kirjoittamista mutta kun en nyt vain saa ajatuksiani irti adoptiosta.

Puhutaan siis lähes päivittäin miehen kanssa aiheesta. Ja joka päivä häntä näyttää ärsyttävän enemmän. En oikein tiedä mitä ajatella, kun itse aluksi arastelin puhua asiasta ja sitten se olikin mies, joka halusi jo lähteä neuvontaan ja kertoa muillekin mahdollisista suunnitelmista. Miksi nyt tuntuu siltä, kuin hän olisi kääntänyt kelkkansa ja päättänyt, ettei se ollutkaan meitä varten? Minä pelkäsin aluksi, että jos tämä on vain joku ohimenevä villitys ja siitä on muille ehditty mainitsemaan, jos en sitten enää voikaan perääntyä.

Nyt minä en halua perääntyä. Ehkä minulla on vain liikaa aikaa lukea asiasta ja olen sukeltanut liian syvälle.

Tänään olen onnellinen.

Tänään olen onnellinen. Ovella kolkutteleva syysmasennus ei pääse tänään sisään. Minä en anna sille periksi. Pelkään silti, että se tulee taas takaisin. Viimeiset pari vuotta on mennyt hienosti, olen saanut sen pysymään kaukana. Se viimeinen vaikea syksy kummittelee vielä vartalolla, tunnesyöjän julkinen suru.

Pari päivää meni apeammissa tunnelmissa. Tuntui etten koskaan saavuta mitään, en ole mitään, en koskaan saa mitään. En ansaitse mitään. Työpaikkaa ei ole tiedossa, sen myötä taloudellinen tilanne ei vaikuta yhtään valoisammalta ja haave siitä pienestä siirtyy päivä päivältä kauemmas. Vertasin itseäni opiskelukavereihin, joilla tuntui olevan kaikkea mitä minä haluan. Oma asunto, hyvä ura, lapsi tuloillaan, rahaa matkustella vaikka maailman ympäri. Minulla ei ole mitään. En ole saavuttanut samassa ajassa mitään. (järki sanoisi, että takana on kuitenkin jo kaksi tutkintoa sekä monta vuotta töitä, mutta kuka sitä kuuntelee...)

Mutta tänään. Tänään olen onnellinen. Parin päivän kireys ja turha riitely miehen kanssa on ohitse. Kumpikaan ei enää ärähdä pienestä väärästä sanasta ja minä en enää tänään itke. En kaipaa ihmisiä, jotka eivät kaipaa minua. Olen onnellinen, sillä menin naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen onnellinen, että minulla on ystävä, jolle vihdoin sain kerrottua kuinka paljon pelkään välittää ihmisistä. Olen onnellinen, etten tänään vertaile elämääni muiden omaan.

Ja olen onnellinen, kun huomaan taas yhden odottajan lopettaneen odottamisen.

Ne pienet jutut

Minä:

Hmm, pitäiskö katsoa Vanessa ja pikkuväki, kun siinä on tänään adoptiosta

Mies:

Aika pelottawaa

Minä:

Määpä kattelen!

Söpön afrikkalaistytön ovat saaneet
Pitkä ja henkisesti raskas prosessi mutta niin palkitseva, summasi tämä äiti. Nih.

 

Mies:

tyttö ois parempi ehkä

ehkä niiden geneettinen perimä on vähemmän sotaisa ;|

Minä:

Paras. Syy. Ikään.

Mies:

Indeed

Ei halua joululahjaksi AK47aa..

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä keskustelu käytiin eilen naamakirjassa, kesken työpäivän. Viikonloppuna katseltiin grafiikkatyötä näyteikkunassa ja kuiskasin miehelle, että tuollainen voisi olla sitten siellä lapsen huoneen seinällä.

Kuiskasin, koska vieressä seisoi ystävä, joka ei varmasti ikinä ymmärtäisi meidän haluamme saada lasta. Meistä kumpikin oli pistänyt asian merkille yhdessä vietetyn päivän aikana. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun mietin että onko meistä vanhemmiksi. Meistä kumpikaan ei ole oikeastaan aiemmin tosissaan miettinyt lisääntymistä ja ystäväpiirissä löytyy "samanhenkisiä" useampikin. Saammekko me haluta lasta, kun emme ole aina siitä haaveilleet? Saanko muuttaa mieleni vai petänkö kaikki joille on jo varmana sanottu että meille ei  tule lapsia. Ikinä.

Minulla on ikävä lasta, jota ei ehkä vielä edes ole olemassa ja joka ei ehkä koskaan tule meidän kotiimme. Hän elää jo pienissä haaveissa minun ja miehen välisissä keskusteluissa, mutta tiedän ettei aika ole vielä. Me emme ole valmiita enkä tiedä olemmeko koskaan. Jos tämä onkin "adoptioblogi", niin en voi luvata edes itselleni, että tässä ikinä saadaan kotiin sitä adoptiolasta jos edes päästään adoption alkuaskeleita ottamaan. Aika näyttää.

Aika.

Ajanvaraus ja neuvonta ma ja to klo 13 - 14.30, ti ja pe klo 8.30 - 10.

Niin varmaan. Maanantaina automaatti ilmoitti että ovat suljettuna ja tänään en päässyt läpi ollenkaan. Vaikeaksi on tehty ehkäisy yli 22-vuotiaalle kapselia käyttävälle. Onneksi viime vuonna sain tarkastuskäynnillä jo uuden reseptin, sillä jos tässä vaiheessa alkaisi vasta reseptiä kysellä, voisi mennä ihan liian pitkään ennen kuin pääsen gynekologin vastaanotolle vaihtamaan kapselini.

Pian on siis edessä taas 3 vuotta vapaaehtoista lapsettomuutta. Biologista lapsettomuutta koko loppuelämä, mutta lapsettomuutta... Niin, ehkä sitäkin loppuelämä. Toivon että ei.

Etsin edelleen töitä. Kummallekin meistä on selvää, ettei meistä voi tulla adoptiovanhempia ennen kuin minäkin saan vakityön. Ja välillä tuntuu ettei aikaa ole tarpeeksi. Minä olen jo 26-vuotias, mies 32. Mitä jos en löydä töitä, ennen kuin meistä tulee liian vanhoja adoptoimaan alle 2-vuotias lapsi? Ei nyt siis kummallakaan ole se 45 vuoden raja vielä oikeasti lähellä, mutta kun kaikki vie aikaa. Neuvonta, sinne jonotus, luvan odotus, lapsen odotus... Minusta tuntuu, kuin aika loppuisi kesken.

En saa varattua aikaa, jotta lapsia ei tulisi mielle luonnostaan mutta koen aikaa juoksevan hukkaan joka päivä, kun emme ole aloittaneet adoptioprosessia.

Lapsiperhe-elämää?

Tuon viimeisen merkinnän jälkeen juteltiin uudestaan miehen kanssa meidän lapsettomuussuunnitelmista. Nyt ollaan jotakuinkin samalla sivulla niiden suhteen eli vapaaehtoisesti lapsettomia siihen saakka, että meidän taloudellinen tilanne vakautuu. Toisin sanoen, adoptioprojektia aloitellaan vasta kun minäkin olen saanut vakituisen työpaikan. Mutta silloin sitten. Meillekö siis ehkä kuitenkin tulee joskus lapsi? Villiä ja ihanaa.

Toinen haave, joka odottaa opiskelijaelämän päättymistä, on unelma omasta asunnosta. Tällä hetkellä asutaan aso-kolmiossa, mutta jo reilun vuoden ollaan oltu varmoja siitä ettei tässä loppuelämää asuta. Aina silloin tällöin on tullut katseltua netistä tällä alueella myynnissä olevia asuntoja, yleensä kolmioita kerrostaloista. Nykyinen asuinalue on oikeastaa molempien mieleen, palvelut ovat lähellä ja ajokortittomalle* hyvät julkisen liikenteen yhteydet keskustaan ovat iso plussa. Nyt kuitenkin viime viikolla alettiin katsella sillä silmällä myös vähän muunlaisia asuntoja...

Miehen työkaverilla on myynnissä rivarikolmio viereisestä "lähiöstä". Rivitaloasunto? Joo miksei. Alettiin katsella muitakin siltä alueelta, olisi hieman edullisempia kuin nykyisellä asuinalueella. Oikeastaan, jos nyt suunnitellaan hieman enemmänkin tulevaisuuteen, niin ehkä se 3 makuuhuonetta olisi parempi. Meidän makuuhuone, miehen harrastehuone (joka toimisi myös vierashuoneena) ja sitten lapsen huone. Meillekö siis ehkä kuitenkin tulisi joskus lapsi? Villiä ja ihanaa.

Lapsi, se täysin teoreettinen ja vielä ihan olematon, on nyt jo mukana meidän elämässä. Yritän ehdottaa miehelle mahdollisia adoptiomaita, vaikka ne luultavasti muuttuvat vielä ennen kuin siinä vaiheessa ollaan. Löysin kivan "pakettimatkan" yhteen maahan, joka minua kiinnostaa mutta miestä ei. Jos saisin työpaikan, voisin viedä miehen sinne ja saada ihastumaan mahdollisen lapsemme mahdolliseen kotimaahan.

Kävisimmekö me ostamassa meidän lapsellemme etnisen nuken Ikeasta? Tulisiko meidän lapsemme huoneeseen se ihana käärmelamppu, jota mietittiin jo meidän nykyiseen makuuhuoneeseen? Meillä soisi musiikki paljon useammin, jos täällä asuisi myös lapsi. Voisin lukea lapsuuteni lempikirjoja meidän lapsellemme. Meidän lapsi.

Nyt osaan jo vastata. Haluan. Minä haluan olla äiti.

*Tämän kesän työpaikassa papereita täytellessä minulle muuten sanottiin, että varmasti sitten ymmärrän ajokortin tärkeyden, kun minulla on lapsia. Että kyllä minä sen sitten hankin. EN MUUTEN HANKI! Ajokortittomuus on yksi syy lisää, miksi nykyisen kotikaupungin ympäryskunnat halvempine asuntohintoineen eivät kiinnosta.

Tahdon. En tahdo. Vai tahdonko sittenkin?

Jahkailen päättömästi pääni sisällä tätä vapaaehtoista lapsettomuutta ja adoptiota. Luen (ihan liikaa) adoptioblogeja ja mietin että osaisinko käyttäytyä niinkuin ne kaikki kirjoittajat. Kaipaisinko lasta niin kovasti, odottaisinko vuosikaudet itkien ja lasten tavaraa hamstraten?

Ensimmäinen lukemani blogi oli kirjaksikin ehtinyt Adoptiomatka. Kun olin lukenut blogin, tilasin itselleni myös kirjan. Tämä kirjoittaja kaipaa lasta kipeästi, itkee ja suree. Moni kadehtii hänen miehensä kaipausta, tapaa puhua tulevasta lapsesta. Meillähän se oli nimenomaan mies, joka ensimmäisenä sanoi että mennään neuvontaan ja kertoi parille ystävälleenkin ajatuksesta adoptoida. En tiedä olisiko minusta suremaan lapsettomuutta adoptiolasta odottaessa, ainakaan niin paljoa kuin Adoptiomatkan kirjoittaja.

Toinen blogi, joka vaikutti minuun ehkä muita enemmän oli Oisko ittestäs kivaa?. Siinäkin odotettiin vuosia, mutta koko ajan ei surtu ja murehdittu. Kuitenkin halu saada lapsia oli koko ajan taustalla. Minun elämäni on ihan kivaa näinkin, kahdestaan. En koe olevani puutteellinen ilman lasta, mutta suhtautumiseni odotusaikaan olisi varmasti hyvin samanlainen kuin tämän kirjoittajan.

Luettuani koko päivän (töissä oli superhiljaista...) tätä jälkimmäistä blogia, tajusin yöllä yhtä äkkiä päättäneeni, ettemme me ikinä tule adoptoimaan. Miksikö? Jopa miehelle sanoi että yhdestä syystä. Äitini.  En tiedä olisiko äidillä sinänsä mitään adoptiolapsenlasta vastaan, mutta jotenkin pidän häntä niin ahdasmielisenä, että se ei ainakaan ihan heti saisi ehdotonta hyväksyntää. Varsinkaan kun emme edes yritä saada biolasta. Äitini ei myöskään ymmärtäisi varmasti ns. karanteenia hakumatkan jälkeen, koska hän tietää aina paremmin. Sen ainoan lapsenlapsensakin kohdalla tiesi aina paremmin. Silloinkin, kun vietin puolet päivästä tämän lapsen hoitajana...

Me puhumme miehen kanssa nykyään ehkä enemmän lapsista ja siitä miten omaa lastamme kasvattaisimme. Minä puhun lukemistani blogeista, mahdollisista kohdemaista ja niiden rajoituksista. Ahdistun, kun ajattelen että hän on jo jollekin kertonut tästä ajatuksesta. Pelkään, että tämä on vain joku hetken villitys, ahmin tietoa ja sitten kyllästyn. Nyt kuitenkin joku ehkä jo odottaa meiltä tämän projektin läpivientiä. Onko siis pakko? Mitä jos en tahdokaan?

Kun silloin ensimmäisen kerran etsin sattumalta tietoa kv-adoptiosta, tuntui että sain "merkkejä" siitä että tämä on oikein. Aamu-TV:ssä puhuttiin adoptiosta ja paikallislehdessä oli juttu adoptiosta. Parin päivän sisään. Näin adoptioperheitä rannalla, kaupassa, melkein missä vain. Nyt kun olen alkanut epäillä, nettilehdessä silmään pisti juttu siitä, kuinka kv-adoptiot vähenevät koska lapsia adoptioon ei vain enää vapaudu yhtä paljon.

Opintoni ovat loppusuoralla, ja vakityö kiinnostaa senkin takia. Kesätyöpaikkani antoi mahdollisuuden kokeilla jotain erilaista, nykyisiin opintoihin liittyvää työtä ja ensimmäistä kertaa en yhtenäkään aamuna halua mennä töihin. Adoptiomahdollisuuden vuoksi kuitenkin syyskuussa alkava, samantyyppinen vakityö alkoi houkuttaa. Josko kuitenkin hakisin, palkka olisi ihan hyvä ja paikka varmasti pitkäikäinen. Olisi sitten ne säännölliset tulot ja turvattu taloudellinen tilanne adoptiota ajatellen.

Tahdon. En tahdo. Tahdon sittenkin. Enpäs. Vai josko kuitenkin?

Minun maailmani on monivärinen

Viime viikon aikana pyörittelin paljon päässäni kv-adoption mukanaan tuomia ongelmia. Ehkä suurin ulkopuolelta tuleva pelko lastaan odottavilla bloggaajilla tuntuu olevan rasismi. Muutama miettii, miten pienellä paikkakunnalla suhtaudutaan erinäköiseen lapseen.

Huomasin töissä miettiväni, että kuinka tuo mies kehtaa. Minun lapseni voi joskus olla se "mutakuono" tai "vinosilmä", joita hän haluaisi ajaa pois Suomesta. Kyseessä oli siis noin 60-vuotiaas mies*, joka veti herneen nenään kun puhuin venäläiselle asiakkaille venäjää ne muutamat lauseet. Suomessa pitää kuulema puhua suomea, jos ei ymmärrä tätä kieltä niin voi poistua. Tämä sitten jatkui sille linjalle, että kaikkien pitäisi äänestää persuja ja "Suomi suomalaisille"-jutuilla. Minuun sattui, vaikka sitä lasta ei vielä ole. Eikä ehkä tulekaan. En tiedä, olisinko voinut olla yhtä diplomaattinen, kuin kollega joka tätä herraa palveli. Minun lapseni olisi erivärinen, mutta silti suomalainen. Kahden suomalaisen lapsi.

Minun maailmani on aina ollut monivärinen ja monikulttuurinen. En oikein osannut edes ajatella, kuinka nuoresta minusta on tältä tuntunut. Luulin, että taustalla on peruskoulun jälkeiset kansainväliset tutkinnot ja työ monikulttuurisessa päiväkodissa. Parhaat ystäväni eivät ole Suomesta. Kulttuurishokki oli lähes mitätön puolen vuoden opiskelijavaihdossa ihan erilaiseen kulttuuriin toisella mantereella ja siellä viihdyin eurooppalaisten vaihtareiden lisäksi melkein paremmin niiden Aasiasta tulleiden kanssa. 

Vasta viikonloppu vanhempien luona siellä lapsuuteni kotikaupungissa sai ymmärtämään, miksi minusta suomalainen ei automaattisesti ole vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Tässä pienessä, noin 20 000 asukkaan kaupungissa on enemmän eri etnistä taustaa olevia asukkaita suhteessa nykyiseen, suurempaan kotikaupunkiin. Olen kasvanut jo pienenä paikassa, jossa puhutaan kahta kieltä. Kaupungin ravintoloista suurin osa aasialaisia. Minun lapsuuteni oli monivärinen ja monikulttuurinen. Siksikö minusta on tullut "sokea" ihmisten ihonväreille? Kyseiseen pikkukaupunkiin muuten nettisurffailun perusteella onkin adoptoitu melkoisen monta eriväristä lasta, ja sen näkee katukuvassakin.

Minun lapseni menisi sitten aikanaan sinne samaan kansainväliseen ja ihanan väririkkaaseen päiväkotiin, jossa itsekin työskentelin lukion jälkeen. Se reitti veisi hänet myös kansainväliseen peruskouluun, ehkä samanlaiseen lukioon, millaisen itse kävin. Hän ei olisi se ainoa erinäköinen, mutta harvoin lapset edes tällaista huomaavat. Siskoni joskus vuosia sitten kertoi, että kummipoikani tarhaihastus oli oikein suloinen vietnamilaistyttö. Kummipoika ei sitä eroa nähnyt.

Siellä kv-päiväkodissa ryhmässäni oli myös yksi täysin suomalainen, tummaihoinen poika. Tuo kaunis väri tuli pojan isän puolelta, mutta hän ei juuri kiinnittänyt huomiota niiden suomalaisten, hollantilaisten, intialaisten, japanilaisten ja kiinalaisten lasten joukossa. Pojan äiti, vaalea suomalainen, oli kuitenkin täysin varma, että hänen poikaansa kiusattiin ihonvärin vuoksi. Me hoitajat emme onnistuneet selittämään äidille tarpeeksi selkeästi, että hänen poikansa oli täysin normaali meidän ryhmässämme. Meidänkin lapsemme olisi normaali. Rakastettu.

*Ko. mies oli muuten maahanmuuttaja, britti!