Mikä on muuttunut?

Uusi vuosi taas aluillaan. Mikä on muuttunut vuodessa, ollaanko menty yhtään eteenpäin?

Maaliskuussa aloitin nykyisessä työpaikassani. Olin siinä vaiheessa hakenut töitä jo useamman kuukauden, itseasiassa melkein yli vuoden jos edellisen vuoden kesätyöpaikkaa ei lasketa. Olen vieläkin samassa paikassa, sopimukseni on edelleen määräaikainen. Vuosi sitten minulla ei ollut työpaikkaa. Vuosi sitten minulla ei myöskään ollut korkeakoulututkintoa.

Kesällä myös mies vaihtoi työpaikkaa. Hänellä on nyt mielekäs työpaikka, sellainen mistä vuosia haaveili. Koeaika on päättynyt, eli pelkoa työsuhteen päättymisestä ei enää kummankaan puolelta ole odotettavissa. Vaikka palkka hieman pieneni, otan mieluummin työpäivän jälkeen kotiin miehen, joka pitää työstään.

Työn puolesta siis asiat on paremmin kuin vuosi sitten. Ihan täysin tyytyväinen en ole omaan työtilanteeseeni, mutta eiköhän sekin pian selkene. Ainakin on oman alan töitä, toistaiseksi. Optimisti jaksaa uskoa, että kaikki menee hyvin.

Työn lisäksi haaveilen siitä pienemmästä kilolukemasta. Vaaka ei ehkä näytä kovinkaan erilaisia numeroita kuin vuonna 2013 (tai ehkä nyt joulukilojen kanssa jopa hieman enemmän), mutta motivaatio on taas huipussaan. Vuoden päästä olen kevyempi. Minun on pakko olla, tästä on tullut melkein tärkeämpi tavoite kuin vakityöstä. Pelkään, että kiloni muuten muodostuvat esteeksi toivomalleni tulevaisuudelle.

Suurin muutos vuoden takaiseen? Vuosi sitten meillä ei ollut omaa kotia. Tänään, vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä, pakkailtiin irti revittyjä tapetteja, pätkittiin irrotettuja listoja ja käärittiin rullalle vanhaa muovimattoa siellä ihan omassa kodissa. Tänään minulle ensimmäisen kerran kommentoitiin meidän lapsettomuutta, siellä uudessa kodissa: "teillä ei ole sitten ollenkaan lastenhuonetta". Ei niin, mutta aika helppo siitä vierashuoneesta on sellainen joskus muokata. "Ei meillä ole sellaiselle tarvetta."

Ei vielä. Toivottavasti joskus on.

Pessimisti vai optimisti?

Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?

Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.

Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.

Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.

Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.

"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.

Vuoristorataa

Aamulla heräsin tähän pimeään ja sateiseen päivään hymyilevänä. Adoptioajatukset tuli taas uniin, mutta jotenkin ihanan realistisina! Unessa olimme saaneet neuvonnan päätökseen ja lupakin taisi olla jo taskussa, koska muistan itkeneeni onnenkyyneleitä ystävälleni, "meille voi koska tahansa tulla lapsi!".

Vaikka tulevaisuudesta ei voi kukaan tietää, teemme suunnitelmia. Olen päättänyt luottaa työnantajani sanaan siitä, että jatko on varmempaa kuin se, ettei jatkuisikaan. Miehen koeaika on kohta ohitse. Uuden auton hankinnan tullessa nyt yllättäen ajankohtaiseksi, puhuttiin siitä että se voisi nyt sitten olla sellainen auto, jolla pärjäämme sitten lapsenkin kanssa.

Mutta vaikka yritän olla optimisti, keskittyä positiiviseen, uskoa tulevaan... Joskus se pessimisti nostaa päätään, mistään ei tunnu paistavan valoa risukasaan eikä se tulevaisuuskaan näytä niin valoisalta. Tänään aion kuitenkin pitää kiinni siitä onnen tunteesta. Joskus toivottavasti koen sen hereillä ollessani!

Ahminta ja sitä seuraava pahoinvointi

Tämä tulee ja menee, kausittain. Mielialan mukaan. Elämän tilanteen mukaan. Mutta teen sitä edelleen: ahmin tietoa. Lisään seurattavien listalle uusia luettavia blogeja, kun olen ensin löydettyäni ne ahminut niistä kaiken jo kirjoitetun tiedon. Jään odottamaan lisää.

Välillä en pysty lukemaan mitään adoptioon liittyvää. Voin pahoin, itkettää ja surettaa, että jumitetaan aina vain paikoillaan. Omasta valinnasta, kyllä. Mutta kun pari viikkoa sitten olin menettänyt työmotivaationi ja aloin jo odottaa kauhulla ensi kesää, en halunnut lukea pitenevistä jonoista enkä edes niistä ihanista uutisista.

Tänä viikonloppuna olisin ehkä hymyillyt, jos jostain lukisin lapsen tulosta. Mutta sen sijaan itkin katsoessani tätä dokumenttia. Vaikka mies ei juurikaan jaksa samalla tavalla ahmia tietoa, tästä dokumentista sain hänet viereeni katsomaan pätkiä. Ei kyyneleitä, mutta sellainen miehinen reaktio. Lohduttava, koska häntä häiritsi samat asiat.

Vaikka aamulla voin pahoin (ehkä se osin johtui myös "aamupalastani", candy cornia ja pepsiä), niin olen tyytyväinen että ahmin. Ehkä sitten joskus vuosien päästä osaan arvostaa sitä, että silloin vielä kun oli aikaa, jaksoin ahmia. Pakko tämän pahoinvoinnin on olla lopulta hyväksi!

Hiljaisuus rikottu

Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Jos silloin yhtenä iltana tuntuikin, että kaikki sortui alta niin ne on nyt rakennettu entistä vahvempina takaisin. Minusta ei vain tunnu vahvalta. Joudun painiskelemaan ihan uusien tunteiden kanssa enkä tiedä pidänkö siitä.

Meidän työpaikalla on paljon sen ikäisiä naispuoleisia työntekijöitä, että kesällä vähintään kerran kuussa tuli viestiä uudesta vauvasta. Niitä vauvoja myös vierailee siellä kahvihuoneessa melkoisen usein ja kaikki ovat ihan lääpällään. Onhan ne söpöjä, en minä sillä. Mutta suurinta osaa näistä tuoreista äideistä en ole edes koskaan tavannut, kuinka kiinnostunut minun oletetaan heidän jälkikasvustaan olevan?

No, kun pääsen sanomasta sen, että suurin osa äitiyslomalaisista tai maha pystyssä kulkevista ei ole siitä minun lähipiiristäni työpaikalla, niin sieltä se yksi sitten kuitenkin tulee. "Olette varmaan pyöristyneestä olemuksesta jo arvanneetkin...". En ole, en tuijota naisten vatsoja ja mieti, että onko siellä vauva. Nyt kun tiedän, niin kyllä, samaan aikaan kanssani aloitaneen työkaverin vatsa on jo hieman pyöristynyt ja sen niin hoikassa ihmisessä huomaa.

Nyt kun sitten kahvitauoilla ja ruokatunneilla ei oikein muusta puhutakaan, kuin miten nyt on voitu ja koska se laskettu aika on ja mites ne vanhemmat sisarukset on tämän ottaneet, en osaa osallistua keskusteluun. En ole kateellinen, en halua sitä pyöristyvää vatsaa, mutta tajuan siinä hetkessä, etten tule koskaan olemaan niiden kyselyjen kohteena. Minulla ei ole kokemusta tästä, minulla ei ole mitään sanottavaa, minua ei kiinnosta miten alkuraskaus on mennyt ja onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Voin katsoa sen ultrakuvan, mutta pärjäisin ilmankin.

Jos nämä tilanteet tuntuu vaikeilta, jouduin vielä ikävämpään tilanteeseen kesken ruokatunnin. Yritän usein olla hiljaa, jos olen eri mieltä. Jos tiedän paremmin, enemmän. Kun puhe kääntyi kollegan entisen opettajan adoptioon, olin tietenkin korvat höröllä kuuntelemassa lisää, ja yritin näyttää siltä kun ei voisi vähempää kiinnostaa. "Eihän adoptoivat millään äitiyslomalla voi olla, mutta se jäi kuitenkin niiden lasten kanssa sitten kotiin." "Olisihan se nyt ihan hassua, ajattele jos adoptoi jonkun vanhemman lapsen, niin sais muka jäädä sen kanssa kotiin vaikka se ei olisi enää mikään vauva."

En voinut olla hiljaa. Sanoin, että ihan samat oikeudet niillä adoptiovanhemmillakin on, nekin voi jäädä hoitovapaalle. "Ei kun se on siis adoptoitu se lapsi, ei se ole sama kuin sitten jos saa oman.", minulle selitettiin. Lipsahti suusta, että tiedän ehkä tästä asiasta vähän enemmän. Ja sen jälkeen en enää halunnut sanoa mitään.

Se vaivaantunut tunne. Kun tiedät, ettet ikinä koe sitä samaa kuin ne kaikki muut, sitä mitä pidetään automaattisena. Se, kun et osaa osallistua keskusteluun. Et pysty samaistumaan. Kun tiedät jostain asiasta enemmän, vaikkei sinun pitäisi. En pidä siitä.

Miksi me odotamme?

Miksi emme vain soita sitä ensimmäistä soittoa, laita rattaita pyörimään pikkuhiljaa? Matka on pitkä, eikö se kannattaisi alottaa mahdollisimman pian?

Näitä kysymyksiä pohdin välillä itsekin, mutta eniten ne tulevat esille kommenteissa, joita saan tämän blogin kautta. Ilmeisesti en ole sanonut tätä tarpeeksi selvästi, mutta on täysin meidän oma, yhteinen päätös odottaa työtilanteemme vakiintumista ennen adoptioprosessin alkua. Ensimmäistä kertaa tämän yhteisen yhdeksän vuoden taipaleen aikana olemme molemmat kuukausipalkkaisessa työssä, täysipäiväisinä. Kumpikaan ei ole opiskelija, ei osa-aikainen eikä tuntipalkkainen (joka muuten eräässä edellisessä työssäni aiheutti sen, että joskus kuukauden palkka oli pari tonnia ja seuraavassa kuussa sitten neljäsosan siitä...). Haluamme todeta, että tämä on pysyvä tilanne, ennen kuin lähdemme lisäämään perheeseemme. Me edellytämme tätä itseltämme, ei kukaan muu.

Kun luin tänään erästä seuraamistani blogeista, ymmärsin että olemme ehkä tehneet ihan oikean päätöksen tässä hieman jarrutellessamme. Pystymme paremmin perustelemaan itseämme, halujamme, toiveitamme. Jos vuosi sitten olisimme aloittaneet adoptioneuvontaa, olisimme olleet opintojaan hitaasti viimeistelevä opiskelija ja uutta työpaikkaa epätoivoisesti etsivä. Nyt olemme määräaikaisessa työsuhteessa oleva (jonka jatko näyttää valoisalta) ja uudessa, mielenkiintoisessa ja itsensä kehittämistä tukevassa työpaikassa työskentelevä. Kuulostaa paljon paremmalta...

Kirjotin joskus aikaisemmin, että otetaan projekti kerrallaan. Ensimmäinen, eli AMK-tutkinto on nyt valmis (vielä tosin opinnäytetyön toimeksiantajalle tarvitsisi toimittaa käännös ja hakea ne paperit sieltä koululta). Toinen, eli laihdutusprojekti, on vaiheessa. Motivaatio pompsahti kyllä korkeammalle jo viikonlopun aikana ja lukiessani tätä se nousi vielä lisää. Minä olen ylipainoinen, sille täytyy tehdä jotain. Haluan laihtua itseni vuoksi, mutta ihan melkein siinä seuraavana siinä on sitten perusteluna se, että se tekisi tästä adoptiotouhusta helpompaa. Eiköhän minun hyvässä hoitotasapainossa oleva astmani ja se miehen geenivirhe saa ihan tarpeeksi hälyä aikaan terveyttä kartoitettaessa. 20kg takana, vielä reilusti enemmän edessä. Mutta motivoituneena!

Siksi me odotamme. Tiedostamme, että edessä on pitkä taival, jos sille lähdemme ja perille pääsemme. Tietenkin prosessi kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. Tietenkin vaikutan lapsenkaipuiselta ja välillä ehkä epätoivoiselta täällä blogissa, koska tämä on se paikka johon näitä tunteita puran. Yleensä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miehestä tuntuu helpottavalta tietää, että vaikka nyt lähdettäisiin prosessiin, lapsen kotiintuloon on vielä vuosia. Näin me suunnittelemme elämäämme, vielä monia vuosia kaksin ja se sopii meille. Siksi me emme aio odottaa ikuisesti, koska joskus varmasti tulee se päivä, kun toivoisimme ottaneemme sen ensimmäisen askeleen aikaisemmin.

Mutta juuri nyt me odotamme. Koska me haluamme.

Itsehillintää

Olen viimeisen viikon aikana käynyt pääni sisällä keskusteluja, joita en voi käydä ääneen. Harjoittelen itsehillintää, luulen että siitä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. En sano, mitä mielessäni liikkuu vaan puren kieltä ja totean että en ehkä osallistu tähän keskusteluun.

Minun tekisi mieli käydä vähän ilkkumassa ex-pomolle. Että hähää, olipas hyvä ettet ottanut minua takisin töihin. Olet juuri niin surkea esimies, mitä aina kuvittelin ja täysi kusipää muutenkin. Jos minä olisin vielä alaisesi, sinusta olisi jo ilmoitettu liittoon, koska minä en pelkäisi. Pelkäsin monta vuotta, purin kieltä ja jatkoin työtäni. Pahoinvoivana ja stressaantuneena. Nyt lällättäisin samalle miehelle, että minäpäs sainkin töitä ihan muualta ja onneksi sainkin! Miten mukavaa on olla päivätöissä, viikonloput vapaana ja kuukausipalkalla, ettei palkka ole jossain kuussa pienempi, kun en ole herra diktaattorin mielen mukaan hyppinyt ja sen johdosta tuntejani vähennetty.

Mutta en ainakaan toistaiseksi ole tätä tehnyt. Mieli tekisi edelleen...

Purin kieltäni tällä viikolla myös töissä. Ruokatunnilla. "Miksi joku menee naimisiin maistraatissa? Ei ne ole oikeat häät.". Sen verran pääsi lipsahtamaan, että kysyin onko ne kirkkohäät sitten oikeat. Oli. Ja sen jälkeen purin kieltäni. Keskustelu ympärillä jatkui, tämän yhden ihmisen ihmetellessä, että miksi mennä maistraatissa naimisiin, eihän siinä ole mitään järkeä. Aivan tyhjän kanssa! Toinen totesi, että joskos vaikka ihan juridisista syistä. Kun avioliitto on kuitenkin lain silmissä vahvempi kuin avoliitto. "No kai se on ihan hyvä syy. Mutta...". Ja minä pidin suuni kiinni, vaikka teki mieli sanoa että miksi sinä menit naimisiin? Ilmeisesti menit kirkossa, miksi ihmeessä? Koetko, että teidän parisuhde on nyt vahvempi ja parempi, kun joku mielikuvitusheppu on antanut sille siunauksensa?

Mutta sanoin tämän kaiken vasta myöhemmin, läheisemmälle työkaverille. Ja nyt vitsaillaan miehen kanssa, että eihän naimisiin menty rakkaudesta tai mistään vastaavasta syystä. Vaan ihan vain juridisista syistä. Käytännöllisyys ennen kaikkea!

Uskon, että näitä itsehillintää vaativia keskusteluja tulee vielä paljon. Huomaan olevani herkkänahkaisempi lapsista puhuttaessa. Mutta olen hiljaa. Kotona onneksi on mies (täysin juridisista syistä tietenkin), joka ymmärtää. Ja antaa minun vaahdota idiooteista.