Mihin seuraavaksi?

Hiljaista on ollut. Mullistuksia on riittänyt. Ja nyt en enää tiedä mihin suuntaan sitä jatketaan.

Kaksi peräkkäistä, sairasta työpaikkaa pahensivat huomattavasti oloani. Olen 15 kiloa painavampi kuin puoli vuotta sitten, lääkitys on ihan sekaisin ja tipuin täysin tyhjän päälle taloudellisesti. Loppu tuli niin nopeasti, ettei puolison kanssa ehditty yhtään valmistautumaan yhden aikuisen tuloille tippumiseen.

Lapsi on vielä mielessä. Oma terveydentilani, ja painon kehitys, puhuu adoptiota vastaan. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tuntuu että on jo kiire, ja nyt pelkään että aikaa ei vain ole.

Seuraavaa askelta ei ole mietitty. Keskityn nyt minuun.

Risukasasta aurinkoon

Kun viikko sitten meinasin kirjoittaa tänne, olin jotenkin rikki. Taas se tunne, että jumitin. Kaikki muut menevät vauhdilla eteenpäin. Unelmista oli tullut niin tärkeitä, että huomasin sen olevan kipeä kohta itsessäni.

Kaikki tuntuivat saavan vauvoja, ja ne jotka eivät vielä saaneet, odottivat kuitenkin piakkoin tulevaksi. Vaikka lähimmät, rakkaimmat, jumittavat omasta tahdostaan kanssani tässä lapsettomassa elämässä, silti tuntui että miksi nuo ja minä en koskaan.

Risukasaan löysi myös syysaurinko. Kesän sairastelu painaa vielä harteilla, mutta alkaa helpottaa. Kohta olen taas oma itseni. Epätoivoinen työnhakukin päättyi jo. Pidän ihan uudella innolla kiinni näistä auringonsäteistä.

Kuinkas sitten kävikään?

Tässähän on jo pari vuotta odoteltu, että taloudellinen tilanteemme tasaantuisi. Nyt näyttää siltä, että menemme juuri päinvastaiseen suuntaan...

Koko kesän olen sairastellut, töissä pystyin olemaan vain päiviä ja sairaslomallakin muistutin enemmän zombia kuin ihmistä Kumpi on suurempi paha, huonompi taloudellinen tilanne vai terveyden menetys? Valitsen ensimmäisen, kiitos. Valinta oli helppo, työpaikka sairastutti.

Nyt siis etsitään uudestaan tasapainoa tässä meidän taloudessa. Pientä valoa risukasaan tuo se, että jo yksistään tällä viikolle on pari työhaastattelua ja tipun sentään ansiosidonnaiselle.

Palataan asiaan, kun edes joku menee oikeaan suuntaan...

Hetkiä.

Herään janoon keskellä yötä, kävelen kohti keittiötä. Siinä, keskellä eteisen käytävää se iski. Meidän koti. Juuri sellainen kuin suunnittelimme, juuri meidän näköisemme. Paljon stressiä, pitkiä päiviä, pettymyksia mutta myös niitä onnen tunteita. Olkoon sitten keskellä yötä, eteisessä. Meidän koti!

Kuumeinen lapsi kainalossa luen ääneen kirjaa. Kelpasin kipeällekin. Aikaisemmin päivällä kävin apteekissa ja kaupassa, kun mies hoiti lapsen sänkyyn. Seuraavana aamuna myös miehen kainalo kelpaa ja lapsi voi onneksi jo paremmin. Kyllä meistä olisi tähän, meistä olisi vanhemmiksi.

Kesäloman viimeiset päivät. Töistä kuului jo positiivisia huhuja, vaikka en enää tiedä haluaisinko siellä jatkaa. Ja sitten työkaveri kertoo vaihtavansa toiseen yhtiöön. Sinne, minne minäkin hain. Ja edes niillä pienillä, kivoilla asioilla ei tunnu olevan merkitystä. Minä junnaan paikallani. Menen takaisin samaan työhön. Mikään ei etene.

Keskittyisinkö vain kesään, katsotaan sitten syksyllä? Nauttisin pienistä hetkistä, haaveilisin tulevasta. Keskittyisin positiiviseen. Olemme kumpikin varmempia kuin koskaan aiemmin.

Hymyilyttää

Ehkä turhankin rankan alkuvuoden jälkeen on ihana huomata, että tänä iltana hymyilen. Olen onnellinen. Se hetken hukassa ollut asenne, kyllä kaikki järjestyy, on taas löytyny.

Joskus on ihan hyvä näin ja on vaikea edes kuvitella, että joskus olisi parempi. Mutta yritetään silti!

Mikä on muuttunut?

Uusi vuosi taas aluillaan. Mikä on muuttunut vuodessa, ollaanko menty yhtään eteenpäin?

Maaliskuussa aloitin nykyisessä työpaikassani. Olin siinä vaiheessa hakenut töitä jo useamman kuukauden, itseasiassa melkein yli vuoden jos edellisen vuoden kesätyöpaikkaa ei lasketa. Olen vieläkin samassa paikassa, sopimukseni on edelleen määräaikainen. Vuosi sitten minulla ei ollut työpaikkaa. Vuosi sitten minulla ei myöskään ollut korkeakoulututkintoa.

Kesällä myös mies vaihtoi työpaikkaa. Hänellä on nyt mielekäs työpaikka, sellainen mistä vuosia haaveili. Koeaika on päättynyt, eli pelkoa työsuhteen päättymisestä ei enää kummankaan puolelta ole odotettavissa. Vaikka palkka hieman pieneni, otan mieluummin työpäivän jälkeen kotiin miehen, joka pitää työstään.

Työn puolesta siis asiat on paremmin kuin vuosi sitten. Ihan täysin tyytyväinen en ole omaan työtilanteeseeni, mutta eiköhän sekin pian selkene. Ainakin on oman alan töitä, toistaiseksi. Optimisti jaksaa uskoa, että kaikki menee hyvin.

Työn lisäksi haaveilen siitä pienemmästä kilolukemasta. Vaaka ei ehkä näytä kovinkaan erilaisia numeroita kuin vuonna 2013 (tai ehkä nyt joulukilojen kanssa jopa hieman enemmän), mutta motivaatio on taas huipussaan. Vuoden päästä olen kevyempi. Minun on pakko olla, tästä on tullut melkein tärkeämpi tavoite kuin vakityöstä. Pelkään, että kiloni muuten muodostuvat esteeksi toivomalleni tulevaisuudelle.

Suurin muutos vuoden takaiseen? Vuosi sitten meillä ei ollut omaa kotia. Tänään, vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä, pakkailtiin irti revittyjä tapetteja, pätkittiin irrotettuja listoja ja käärittiin rullalle vanhaa muovimattoa siellä ihan omassa kodissa. Tänään minulle ensimmäisen kerran kommentoitiin meidän lapsettomuutta, siellä uudessa kodissa: "teillä ei ole sitten ollenkaan lastenhuonetta". Ei niin, mutta aika helppo siitä vierashuoneesta on sellainen joskus muokata. "Ei meillä ole sellaiselle tarvetta."

Ei vielä. Toivottavasti joskus on.

Pessimisti vai optimisti?

Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?

Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.

Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.

Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.

Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.

"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.