Mihin seuraavaksi?

Hiljaista on ollut. Mullistuksia on riittänyt. Ja nyt en enää tiedä mihin suuntaan sitä jatketaan.

Kaksi peräkkäistä, sairasta työpaikkaa pahensivat huomattavasti oloani. Olen 15 kiloa painavampi kuin puoli vuotta sitten, lääkitys on ihan sekaisin ja tipuin täysin tyhjän päälle taloudellisesti. Loppu tuli niin nopeasti, ettei puolison kanssa ehditty yhtään valmistautumaan yhden aikuisen tuloille tippumiseen.

Lapsi on vielä mielessä. Oma terveydentilani, ja painon kehitys, puhuu adoptiota vastaan. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tuntuu että on jo kiire, ja nyt pelkään että aikaa ei vain ole.

Seuraavaa askelta ei ole mietitty. Keskityn nyt minuun.

Risukasasta aurinkoon

Kun viikko sitten meinasin kirjoittaa tänne, olin jotenkin rikki. Taas se tunne, että jumitin. Kaikki muut menevät vauhdilla eteenpäin. Unelmista oli tullut niin tärkeitä, että huomasin sen olevan kipeä kohta itsessäni.

Kaikki tuntuivat saavan vauvoja, ja ne jotka eivät vielä saaneet, odottivat kuitenkin piakkoin tulevaksi. Vaikka lähimmät, rakkaimmat, jumittavat omasta tahdostaan kanssani tässä lapsettomassa elämässä, silti tuntui että miksi nuo ja minä en koskaan.

Risukasaan löysi myös syysaurinko. Kesän sairastelu painaa vielä harteilla, mutta alkaa helpottaa. Kohta olen taas oma itseni. Epätoivoinen työnhakukin päättyi jo. Pidän ihan uudella innolla kiinni näistä auringonsäteistä.