Identiteettikriisi

Elämä soljuu mukavasti omilla raiteillaan. Oikeastaan kaikki on oikein hyvin. Blogin aloituksesta paljon on muuttunut. Oma koti, farmariauto, kaksi koiraa ja mökki. Molemmilla on vakituiset työpaikat. Parisuhdekin voi hyvin.

Mutta jotenkin olo on ollut levoton. Olen kyllästynyt työhöni, tyhjiin lupauksiin työnantajalta ja alati kasvavaan työmäärään. Haluaisin jotain muuta. Tätä olen kipuillut jo vuoden, avoimesti myös lähimmälle esimiehelleni. Mutta mitä se muu olisi? Opintoja, uusi työpaikka? En tiedä.

Lapsi ei ole ollut puheissa enää aikoihin. Nuo kaksi karvaista vauvaa näyttävät täyttäneen sen aukon, mikä ehkä joskus oli. Seuraan vielä aiheeseen liittyviä blogeja ja olen aidosti onnellinen, kun tarinat päättyvät hyvin. Olemme täyttäneet elämämme muilla asioilla, eikä se tunnu pahalta.

En tiedä, päivittyykö tämä blogi enää. Haluaisin kirjoittaa, mutta aihe on jostain ihan muusta. Ehkä tämän blogin aiheet tulisivat joskus sielläkin esille, mutta juuri nyt ne olisi niitä muita asioita. Tämä osa minusta tuntuu nyt loppuunkäsitellyltä. 

Täällä ollaan.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet vierii. Meillä ei ole lasta kotona enkä enää tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan. Tällä hetkellä se ei sureta minua.

Meidän kotona on onnellinen pariskunta, jonka elämää sulostuttaa yksi ihana karvalapsi. Koira on tuonut elämään paljon lisää, mutta se on myös rajoittanut sitä. Tasapainoa etsitään. Ajatuksiin eksyy välillä mietteitä siitä, että entä jos koiran tilalta olisikin ihmislapsi. Kumpi meistä olisi kotona? Olisiko paikkoja, jonne lasta ei voi ottaa mukaan?

Päivä, viikko, kuukausi, vuosi kerrallaan. Elämästä ei tunnu nyt puuttuvan mitään, mutta en uskalla luvata, etteikö joskus olisi toisin. Nyt tyydyn rapsuttelemaan syliin kiipeävää, siinä onnellisesti tuhisten nukkuvaa otusta. 

Juhannus

Istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä, selaimessa on auki adoptioblogi. Mies huutelee makuuhuoneesta seuraksi ja näyttää tabletilta hiljan syntyneitä pentueita.

Kumpikin siis tavallaan pohti tänään aamupäivällä perheen kasvattamista. Pitkän aikaa tuntui, että tässähän on ihan hyvä näin. Monessa tilanteessa on miettinyt, että olipa helppoa, kun meitä on vain kaksi aikuista eikä tarvitse muista huolehtia.

Mutta kun elämä on (jopa viikon) ollut nyt tasaista ja sujuvaa, niin sieltä ne ajatukset taas pääsi ilmoille.  Ehkä kolmestaan olisi kuitenkin kivempaa?

Mutta otetaan tätä tasaista, turvallista ja tylsää elämää nyt hetki. Suunnitellaan tulevaisuutta toistaiseksi kahdestaan, vaihtoehdot avoinna. Toistaiseksi elämä on nyt tätä. Työpaikastakin tuli kevään aikana vakituinen eikä tarvitse enää suunnitella kaikkea miettien että jos nyt työt vielä jatkuu.

Tästä on tullut taas sellainen päiväkirja, paikka jonne voin kirjata ylös näitä ajatuksia ja tunteita. Koska jotenkin se tuntui tärkeältä. Ehkä se on itselle tärkeää huomata, että vieläkin tämä ajatus on tuolla jossain. Pinnan alla, tullen aina välillä esiin, odottaen sitä oikeaa hetkeä.

Näin tänä juhannuksena. Katsotaan mitä sitten vuoden päästä.

Kuulumisia

Huomasin päivän eräänä, että olin aikoja sitten saanut blogiin kommentin. En ollut huomannut... Luen kyllä päivittäin edelleen niitä samoja blogeja, joita omaani aloittaessa. Tai siis niitä, jotka vielä ovat olemassa. Mutta tänne ei ole tullut kirjoiteltua.

Elämä on tavallista. Ihanan tavallista. Työpaikka on ollut jo yli vuoden sama. Paikka ei vieläkään ole vakituinen, mutta en vielä ole menettänyt toivoani vakituisen paikan suhteen. Adoptio on monesti mielessä, mutta konkreettisia askeleita ei ole otettu. Ei vain tunnu oikealta ajalta.

Viikonloppuna autoillessa taas keskustelimme. Mies jossa vaiheessa tuntui vihjailevan enemmän tai vähemmän biologisen lapsen hankintaa, mutta se vaihe meni hänellä ohi. Adoptio kiinnostaa edelleen molempia, mutta kuten sanoin, aika ei vain tunnu oikealta. Kaikki tuntuu niin hankalalta. Niinpä meille on mietitty karvaista perheenlisäystä. Sekin saa vielä odottaa, vaikka kummallakin vähintään pieni koirakuume on.

Mutta mies sanoi autossa jotain, mikä jäi kyllä itsellenikin ajatuksiin, taka-alalle. Hän olisi kiinnostunut myös sijaisvanhemmuudesta. Ei toki ole itsellenikään täysin vieras ajatus, mutta työkuviot pitäisi sitten miettiä kunnolla.

No, katsotaan. Täällä siis vielä olen, lapsettomana, mutta onnellisempana kuin aikoihin. Näin on nyt hyvä, mutta toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan myös uusia tuulia.

Aika kivaa

Istuin eilen bussissa lähes kaksi tuntia normaalia aikaisemmin ja katselin auringonnousua. Korvissa soi hyvä musiikki ja en voinut olla hymyilemättä. Sillä hetkellä mietin, että ei tässä nyt yhtään hullummin mene.

Sillä hetkellä huomasin ajattelevani, että voisin vaikka joka aamu herätä näin aikaisin ja tehdä sen pidemmän reissun töihin. Töihin josta pidän. Töihin jotka eivät stressaa. Töihin missä on ihan parhaat työkaverit, joiden kanssa on jo parissa kuukaudessa ystävystytty. Työpaikalle joka ei tee minua sairaaksi.

Olo oli pitkästä aikaa hyvä. Hoitotasapaino on löytynyt. Työpaikka löytyi nopeammin kuin olisin uskonut. Aika kivaa. Ehkä tämä tästä.

Mihin seuraavaksi?

Hiljaista on ollut. Mullistuksia on riittänyt. Ja nyt en enää tiedä mihin suuntaan sitä jatketaan.

Kaksi peräkkäistä, sairasta työpaikkaa pahensivat huomattavasti oloani. Olen 15 kiloa painavampi kuin puoli vuotta sitten, lääkitys on ihan sekaisin ja tipuin täysin tyhjän päälle taloudellisesti. Loppu tuli niin nopeasti, ettei puolison kanssa ehditty yhtään valmistautumaan yhden aikuisen tuloille tippumiseen.

Lapsi on vielä mielessä. Oma terveydentilani, ja painon kehitys, puhuu adoptiota vastaan. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tuntuu että on jo kiire, ja nyt pelkään että aikaa ei vain ole.

Seuraavaa askelta ei ole mietitty. Keskityn nyt minuun.

Risukasasta aurinkoon

Kun viikko sitten meinasin kirjoittaa tänne, olin jotenkin rikki. Taas se tunne, että jumitin. Kaikki muut menevät vauhdilla eteenpäin. Unelmista oli tullut niin tärkeitä, että huomasin sen olevan kipeä kohta itsessäni.

Kaikki tuntuivat saavan vauvoja, ja ne jotka eivät vielä saaneet, odottivat kuitenkin piakkoin tulevaksi. Vaikka lähimmät, rakkaimmat, jumittavat omasta tahdostaan kanssani tässä lapsettomassa elämässä, silti tuntui että miksi nuo ja minä en koskaan.

Risukasaan löysi myös syysaurinko. Kesän sairastelu painaa vielä harteilla, mutta alkaa helpottaa. Kohta olen taas oma itseni. Epätoivoinen työnhakukin päättyi jo. Pidän ihan uudella innolla kiinni näistä auringonsäteistä.