Ne parhaat keskustelut käydään autossa

Kun luin Adoptiomatkan, siinä kerrottiin kuinka aamun työmatkoilla autossa aina haaveiltiin siitä kun lapsi sitten on kotona. Me emme vielä oikeastaan haaveile siitä lapsen kanssa elämisestä, koska emme ole koko adoptioprosessia vielä aloittaneet. (tänään taas työhaastatteluun, joko nappais?!)

Mutta kun istumme autossa pidempiä matkoja, me kyllä keskustellaan. Paljon. Ja usein nykyään lapsettomuudesta. Kumpikin on jo niin varma, että ehkä meistä olisi vanhemmiksi. Mutta ei biologiselle lapselle, se on selvää. Se parin vuoden takainen "ei ikinä lapsia"-asenne on miehenkin mielestä jo kadonnut ja olen aina jotenkin onnellinen kun huomaan sen.

Viimeeksi se oli sunnuntaina, autossa. Hän oli tullut siihen tulokseen, että vaikka lapsi rajottaisi paljon elämää niin se ehkä tuo vastavuoroisesti siihen niin paljon lisää. Tulos jää siis plussan puolelle, kannattaa antaa mahdollisuus. Ja meillä molemmilla on tämä kiero kiinnostus adoptioprosessia kohtaan, eli näemme senkin vain positiivisena tässä tuloslaskelmassamme. Koen jotenkin rauhoittavaksi sen seikan, että meille ei sitä kautta anneta lasta jos emme ole sopivia vanhemmiksi. Fail safe, tavallaan.

Tämä joulu on meille ensimmäinen, kun edes näemme mahdollisuutta sille, että kanssamme joulua joskus viettäisi myös lapsi.

Unia

Olen jo pari kertaa nähnyt unta, että meillä on lapsi. Viimeeksi viime yönä.

Olimme mieheni kanssa kahdestaan jossain syrjäisessä rantamökissä. Olin raskaana, mutta se ei näkynyt. Yhtä äkkiä synnytin lapsen. Lapsi ei ollut vastasyntynyt vauva, vaan jo reilun vuoden ikäinen tyttö. Aasialaisen näköinen. Muistan itkeneeni miehelle, että kukaan ei usko tämän olevan meidän lapsi, koska eivät olleet nähneet minua raskaana eikä lapsikaan näytä kummaltakaan vanhemmaltaan.

Voi kunpa saisin jo töitä, talouden tasapainoon ja pyörät pyörimään eteenpäin. Minulla on sittenkin jo ikävä.

14.10.

Tätä blogia ei lue kukaan enkä kirjoita sitä kenellekään. Tänne voin kuitenkin purkaa niitä onnen ja epävarmuuden tunteita, joita liittyy lapsettomuuteeni ja sen kyseenalaistamiseen. En voi puhua omasta mielestäni näistä asioista oikeasti kenellekään, paitsi tietenkin tuolle maailman parhaalle.

Välillä juuri siksi tuntuu, että olen yksin miettiessäni adoptiojuttuja ja lukiessani lisää tietoa kaikesta siihen liittyvästä. Mutta tänä viikonloppuna nämä kaikki ajatukset ja toiveet on tuntuneet lämpiminä jossain tuolla sydämen seudulla.

Se alkoi siitä, että mies pyysi anteeksi etten hänen kanssaan saisi biologista lasta. Olin aluksi hämmentynyt. Jotenkin tätä asiaa en kaivannut. En minä halua kantaa kohdussani meidän lastamme, se ei ole minulle tärkeää. Ja luulen että hänkin sen tietää. 

Minä pelkäsin, ehkä vähän salaakin ja jatkuvasti, että joku päivä tulee se hetki kun hän sanoo, ettei haluakaan lasta. Palataan entiseen. Ei enää haaveilla. Ei enää toiveita. Mutta tuon turhan, täysin tarpeettoman anteeksipyynnön jälkeen en enää pelkää. Uskon, että me olemme yhdessä tässäkin asiassa. On helpompi hengittää.

Kun tämä outo, ihana, kaunis tilanne päättyi, sitä seurasi vielä tavallaan suloisemmat sanat. Myöhemmin toki. "Voisi se lapsi kai tulla Afrikastakin." Me emme tietenkään lyö lukkoon adoption kohdemaata vielä, eihän koko projektia ole edes aloitettu ja kontaktit muuttuvat. Mutta Afrikka on tuntunut minusta vaihtoehdolta alusta asti, mies on suunnannut katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa ainoa vaihtoehto on Kolumbia. Se pieni myönnytys, maanosan hyväksyntä, sekin läikähti lämpimänä rinnassa.

Esteitä

Meillä on päätetty, että adoptioajatukselle ei tehdä mitään, kunnes minäkin löydän töitä. Nytkin selaimessa on kuudesta välilehdestä neljällä auki mol.fi:ssä oleva työpaikkailmoitus, joka kiinnostaa. Teen siis kaikkeni, että saisin töitä. En pelkästään adoptioprosessin takia, vaan olisihan se ihan kiva olla mieluummin töissä kuin työtön. Sanoin ohjaavan opettajankin kanssa käydyssä keskustelussa, että panostan nyt kyllä työpaikan etsinnässä määrään enkä laatuun. En siis turhia nirsoile, kunhan nyt jotain töitä saisi...

Tässä siis junnataan. Ikuisesti? Tiedän, että neuvonnan varmasti voisi alottaa jo nyt, vaikka opinnot on vasta loppusuoralla ja vain toisella meistä on pysyvä työpaikka. Entinen työ oli mielenkiintoista ja palaisin sinne mielelläni, mutta samaan paikkaan en voi mennä. Siellä ei ollut mitään varmuutta jatkuvuudesta ja kun se alkoi ärsyttää, tein lähtöni tyylillä joka ei kovastikaan kannusta palaamaan.

Esteitä tuntuu tulevan jopa uniin. Unessa me miehen kanssa napattiin jostain mukaan pieni kuwaitlainen tyttö. Kyselin kyllä kovasti, haluaisiko hän takaisin kotiin vai kenties Kiinaan. Ei halunnut. Ihan tyytyväinen oli kanssamme. Mutta me piilottelimme. Tiedettiin, että oli väärin vain ottaa jostain lapsi. Ja sitten se iski. Kesken kaiken piilottelun tajusin, että jos jäämme kiinni, emme koskaan voi adoptoida. En koskaan saisi omaa lasta.

Adoptiovapaa

Olen taas viime päivinä sukeltanut syvälle internetin syövereihin lukemaan erilaisia adoptioblogeja ja adoptioon liittyviä juttuja muutenkin. Lupaan aina itselleni (ja miehelle) että huomenna on adoptiovapaa päivä. Mutta kun en voi vaan antaa olla... Tekemistä kyllä olisi, vino pino kouluhommia odottaa kirjoittamista mutta kun en nyt vain saa ajatuksiani irti adoptiosta.

Puhutaan siis lähes päivittäin miehen kanssa aiheesta. Ja joka päivä häntä näyttää ärsyttävän enemmän. En oikein tiedä mitä ajatella, kun itse aluksi arastelin puhua asiasta ja sitten se olikin mies, joka halusi jo lähteä neuvontaan ja kertoa muillekin mahdollisista suunnitelmista. Miksi nyt tuntuu siltä, kuin hän olisi kääntänyt kelkkansa ja päättänyt, ettei se ollutkaan meitä varten? Minä pelkäsin aluksi, että jos tämä on vain joku ohimenevä villitys ja siitä on muille ehditty mainitsemaan, jos en sitten enää voikaan perääntyä.

Nyt minä en halua perääntyä. Ehkä minulla on vain liikaa aikaa lukea asiasta ja olen sukeltanut liian syvälle.

Tänään olen onnellinen.

Tänään olen onnellinen. Ovella kolkutteleva syysmasennus ei pääse tänään sisään. Minä en anna sille periksi. Pelkään silti, että se tulee taas takaisin. Viimeiset pari vuotta on mennyt hienosti, olen saanut sen pysymään kaukana. Se viimeinen vaikea syksy kummittelee vielä vartalolla, tunnesyöjän julkinen suru.

Pari päivää meni apeammissa tunnelmissa. Tuntui etten koskaan saavuta mitään, en ole mitään, en koskaan saa mitään. En ansaitse mitään. Työpaikkaa ei ole tiedossa, sen myötä taloudellinen tilanne ei vaikuta yhtään valoisammalta ja haave siitä pienestä siirtyy päivä päivältä kauemmas. Vertasin itseäni opiskelukavereihin, joilla tuntui olevan kaikkea mitä minä haluan. Oma asunto, hyvä ura, lapsi tuloillaan, rahaa matkustella vaikka maailman ympäri. Minulla ei ole mitään. En ole saavuttanut samassa ajassa mitään. (järki sanoisi, että takana on kuitenkin jo kaksi tutkintoa sekä monta vuotta töitä, mutta kuka sitä kuuntelee...)

Mutta tänään. Tänään olen onnellinen. Parin päivän kireys ja turha riitely miehen kanssa on ohitse. Kumpikaan ei enää ärähdä pienestä väärästä sanasta ja minä en enää tänään itke. En kaipaa ihmisiä, jotka eivät kaipaa minua. Olen onnellinen, sillä menin naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Olen onnellinen, että minulla on ystävä, jolle vihdoin sain kerrottua kuinka paljon pelkään välittää ihmisistä. Olen onnellinen, etten tänään vertaile elämääni muiden omaan.

Ja olen onnellinen, kun huomaan taas yhden odottajan lopettaneen odottamisen.

Ne pienet jutut

Minä:

Hmm, pitäiskö katsoa Vanessa ja pikkuväki, kun siinä on tänään adoptiosta

Mies:

Aika pelottawaa

Minä:

Määpä kattelen!

Söpön afrikkalaistytön ovat saaneet
Pitkä ja henkisesti raskas prosessi mutta niin palkitseva, summasi tämä äiti. Nih.

 

Mies:

tyttö ois parempi ehkä

ehkä niiden geneettinen perimä on vähemmän sotaisa ;|

Minä:

Paras. Syy. Ikään.

Mies:

Indeed

Ei halua joululahjaksi AK47aa..

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä keskustelu käytiin eilen naamakirjassa, kesken työpäivän. Viikonloppuna katseltiin grafiikkatyötä näyteikkunassa ja kuiskasin miehelle, että tuollainen voisi olla sitten siellä lapsen huoneen seinällä.

Kuiskasin, koska vieressä seisoi ystävä, joka ei varmasti ikinä ymmärtäisi meidän haluamme saada lasta. Meistä kumpikin oli pistänyt asian merkille yhdessä vietetyn päivän aikana. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun mietin että onko meistä vanhemmiksi. Meistä kumpikaan ei ole oikeastaan aiemmin tosissaan miettinyt lisääntymistä ja ystäväpiirissä löytyy "samanhenkisiä" useampikin. Saammekko me haluta lasta, kun emme ole aina siitä haaveilleet? Saanko muuttaa mieleni vai petänkö kaikki joille on jo varmana sanottu että meille ei  tule lapsia. Ikinä.

Minulla on ikävä lasta, jota ei ehkä vielä edes ole olemassa ja joka ei ehkä koskaan tule meidän kotiimme. Hän elää jo pienissä haaveissa minun ja miehen välisissä keskusteluissa, mutta tiedän ettei aika ole vielä. Me emme ole valmiita enkä tiedä olemmeko koskaan. Jos tämä onkin "adoptioblogi", niin en voi luvata edes itselleni, että tässä ikinä saadaan kotiin sitä adoptiolasta jos edes päästään adoption alkuaskeleita ottamaan. Aika näyttää.