tag:blogger.com,1999:blog-9521540342792705732023-11-15T18:56:26.402+02:00Lapseton(ko?)Vapaaehtoinen lapsettomuus vaiko perheeksi adoptiolla?Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.comBlogger54125tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-2504834525363490372018-06-17T09:54:00.001+03:002018-06-17T09:54:43.919+03:00Identiteettikriisi<div style="text-align: justify;">
Elämä soljuu mukavasti omilla raiteillaan. Oikeastaan kaikki on oikein hyvin. Blogin aloituksesta paljon on muuttunut. Oma koti, farmariauto, kaksi koiraa ja mökki. Molemmilla on vakituiset työpaikat. Parisuhdekin voi hyvin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta jotenkin olo on ollut levoton. Olen kyllästynyt työhöni, tyhjiin lupauksiin työnantajalta ja alati kasvavaan työmäärään. Haluaisin <i>jotain muuta</i>. Tätä olen kipuillut jo vuoden, avoimesti myös lähimmälle esimiehelleni. Mutta mitä se muu olisi? Opintoja, uusi työpaikka? En tiedä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Lapsi ei ole ollut puheissa enää aikoihin. Nuo kaksi karvaista vauvaa näyttävät täyttäneen sen aukon, mikä ehkä joskus oli. Seuraan vielä aiheeseen liittyviä blogeja ja olen aidosti onnellinen, kun tarinat päättyvät hyvin. Olemme täyttäneet elämämme muilla asioilla, eikä se tunnu pahalta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
En tiedä, päivittyykö tämä blogi enää. Haluaisin kirjoittaa, mutta aihe on jostain ihan muusta. Ehkä tämän blogin aiheet tulisivat joskus sielläkin esille, mutta juuri nyt ne olisi niitä muita asioita. Tämä osa minusta tuntuu nyt loppuunkäsitellyltä. </div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-63846433060509445872017-04-10T17:30:00.000+03:002017-04-10T17:30:07.330+03:00Täällä ollaan.<div style="text-align: justify;">
Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet vierii. Meillä ei ole lasta kotona enkä enää tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan. Tällä hetkellä se ei sureta minua.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Meidän kotona on onnellinen pariskunta, jonka elämää sulostuttaa yksi ihana karvalapsi. Koira on tuonut elämään paljon lisää, mutta se on myös rajoittanut sitä. Tasapainoa etsitään. Ajatuksiin eksyy välillä mietteitä siitä, että entä jos koiran tilalta olisikin ihmislapsi. Kumpi meistä olisi kotona? Olisiko paikkoja, jonne lasta ei voi ottaa mukaan?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Päivä, viikko, kuukausi, vuosi kerrallaan. Elämästä ei tunnu nyt puuttuvan mitään, mutta en uskalla luvata, etteikö joskus olisi toisin. Nyt tyydyn rapsuttelemaan syliin kiipeävää, siinä onnellisesti tuhisten nukkuvaa otusta. </div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-23895350800756489642016-06-25T15:08:00.000+03:002016-06-25T15:08:37.027+03:00Juhannus<div style="text-align: justify;">
Istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä, selaimessa on auki adoptioblogi. Mies huutelee makuuhuoneesta seuraksi ja näyttää tabletilta hiljan syntyneitä pentueita.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kumpikin siis tavallaan pohti tänään aamupäivällä perheen kasvattamista. Pitkän aikaa tuntui, että tässähän on ihan hyvä näin. Monessa tilanteessa on miettinyt, että olipa helppoa, kun meitä on vain kaksi aikuista eikä tarvitse muista huolehtia.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta kun elämä on (jopa viikon) ollut nyt tasaista ja sujuvaa, niin sieltä ne ajatukset taas pääsi ilmoille. Ehkä kolmestaan olisi kuitenkin kivempaa?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta otetaan tätä tasaista, turvallista ja tylsää elämää nyt hetki. Suunnitellaan tulevaisuutta toistaiseksi kahdestaan, vaihtoehdot avoinna. Toistaiseksi elämä on nyt tätä. Työpaikastakin tuli kevään aikana vakituinen eikä tarvitse enää suunnitella kaikkea miettien että jos nyt työt vielä jatkuu.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tästä on tullut taas sellainen päiväkirja, paikka jonne voin kirjata ylös näitä ajatuksia ja tunteita. Koska jotenkin se tuntui tärkeältä. Ehkä se on itselle tärkeää huomata, että vieläkin tämä ajatus on tuolla jossain. Pinnan alla, tullen aina välillä esiin, odottaen sitä oikeaa hetkeä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Näin tänä juhannuksena. Katsotaan mitä sitten vuoden päästä.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-10087584765458568172016-04-05T18:11:00.000+03:002016-04-05T18:11:09.809+03:00Kuulumisia<div style="text-align: justify;">
Huomasin päivän eräänä, että olin aikoja sitten saanut blogiin kommentin. En ollut huomannut... Luen kyllä päivittäin edelleen niitä samoja blogeja, joita omaani aloittaessa. Tai siis niitä, jotka vielä ovat olemassa. Mutta tänne ei ole tullut kirjoiteltua.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Elämä on tavallista. Ihanan tavallista. Työpaikka on ollut jo yli vuoden sama. Paikka ei vieläkään ole vakituinen, mutta en vielä ole menettänyt toivoani vakituisen paikan suhteen. Adoptio on monesti mielessä, mutta konkreettisia askeleita ei ole otettu. Ei vain tunnu oikealta ajalta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Viikonloppuna autoillessa taas keskustelimme. Mies jossa vaiheessa tuntui vihjailevan enemmän tai vähemmän biologisen lapsen hankintaa, mutta se vaihe meni hänellä ohi. Adoptio kiinnostaa edelleen molempia, mutta kuten sanoin, aika ei vain tunnu oikealta. Kaikki tuntuu niin hankalalta. Niinpä meille on mietitty karvaista perheenlisäystä. Sekin saa vielä odottaa, vaikka kummallakin vähintään pieni koirakuume on.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta mies sanoi autossa jotain, mikä jäi kyllä itsellenikin ajatuksiin, taka-alalle. Hän olisi kiinnostunut myös sijaisvanhemmuudesta. Ei toki ole itsellenikään täysin vieras ajatus, mutta työkuviot pitäisi sitten miettiä kunnolla.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
No, katsotaan. Täällä siis vielä olen, lapsettomana, mutta onnellisempana kuin aikoihin. Näin on nyt hyvä, mutta toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan myös uusia tuulia.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-21206827024766725562015-04-11T08:17:00.000+03:002015-04-11T08:17:21.072+03:00Aika kivaa<div style="text-align: justify;">
Istuin eilen bussissa lähes kaksi tuntia normaalia aikaisemmin ja katselin auringonnousua. Korvissa soi hyvä musiikki ja en voinut olla hymyilemättä. Sillä hetkellä mietin, että ei tässä nyt yhtään hullummin mene.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Sillä hetkellä huomasin ajattelevani, että voisin vaikka joka aamu herätä näin aikaisin ja tehdä sen pidemmän reissun töihin. Töihin josta pidän. Töihin jotka eivät stressaa. Töihin missä on ihan parhaat työkaverit, joiden kanssa on jo parissa kuukaudessa <i>ystävystytty</i>. Työpaikalle joka ei tee minua sairaaksi.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Olo oli pitkästä aikaa hyvä. Hoitotasapaino on löytynyt. Työpaikka löytyi nopeammin kuin olisin uskonut. Aika kivaa. Ehkä tämä tästä.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-2812963643208578772015-01-16T11:17:00.000+02:002015-01-16T11:17:05.357+02:00Mihin seuraavaksi?<div style="text-align: justify;">
Hiljaista on ollut. Mullistuksia on riittänyt. Ja nyt en enää tiedä mihin suuntaan sitä jatketaan.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kaksi peräkkäistä, sairasta työpaikkaa pahensivat huomattavasti oloani. Olen 15 kiloa painavampi kuin puoli vuotta sitten, lääkitys on ihan sekaisin ja tipuin täysin tyhjän päälle taloudellisesti. Loppu tuli niin nopeasti, ettei puolison kanssa ehditty yhtään valmistautumaan yhden aikuisen tuloille tippumiseen.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Lapsi on vielä mielessä. Oma terveydentilani, ja painon kehitys, puhuu adoptiota vastaan. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tuntuu että on jo kiire, ja nyt pelkään että aikaa ei vain ole.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Seuraavaa askelta ei ole mietitty. Keskityn nyt minuun.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-77223180927082625512014-09-16T16:50:00.000+03:002014-09-16T16:50:28.926+03:00Risukasasta aurinkoon<div style="text-align: justify;">
Kun viikko sitten meinasin kirjoittaa tänne, olin jotenkin rikki. Taas se tunne, että jumitin. Kaikki muut menevät vauhdilla eteenpäin. Unelmista oli tullut niin tärkeitä, että huomasin sen olevan kipeä kohta itsessäni.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kaikki tuntuivat saavan vauvoja, ja ne jotka eivät vielä saaneet, odottivat kuitenkin piakkoin tulevaksi. Vaikka lähimmät, rakkaimmat, jumittavat omasta tahdostaan kanssani tässä lapsettomassa elämässä, silti tuntui että miksi nuo ja minä en koskaan.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Risukasaan löysi myös syysaurinko. Kesän sairastelu painaa vielä harteilla, mutta alkaa helpottaa. Kohta olen taas oma itseni. Epätoivoinen työnhakukin päättyi jo. Pidän ihan uudella innolla kiinni näistä auringonsäteistä.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-82091254325459886692014-09-01T12:25:00.000+03:002014-09-01T12:25:35.997+03:00Kuinkas sitten kävikään?<div style="text-align: justify;">
Tässähän on jo pari vuotta odoteltu, että taloudellinen tilanteemme tasaantuisi. Nyt näyttää siltä, että menemme juuri päinvastaiseen suuntaan...</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Koko kesän olen sairastellut, töissä pystyin olemaan vain päiviä ja sairaslomallakin muistutin enemmän zombia kuin ihmistä Kumpi on suurempi paha, huonompi taloudellinen tilanne vai terveyden menetys? Valitsen ensimmäisen, kiitos. Valinta oli helppo, työpaikka sairastutti.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Nyt siis etsitään uudestaan tasapainoa tässä meidän taloudessa. Pientä valoa risukasaan tuo se, että jo yksistään tällä viikolle on pari työhaastattelua ja tipun sentään ansiosidonnaiselle.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Palataan asiaan, kun edes joku menee oikeaan suuntaan...</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-44498200662133181972014-06-19T19:44:00.001+03:002014-06-19T19:44:37.696+03:00Hetkiä.<div style="text-align: justify;">
Herään janoon keskellä yötä, kävelen kohti keittiötä. Siinä, keskellä eteisen käytävää se iski. <i>Meidän </i>koti. Juuri sellainen kuin suunnittelimme, juuri meidän näköisemme. Paljon stressiä, pitkiä päiviä, pettymyksia mutta myös niitä onnen tunteita. Olkoon sitten keskellä yötä, eteisessä. Meidän koti!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kuumeinen lapsi kainalossa luen ääneen kirjaa. Kelpasin kipeällekin. Aikaisemmin päivällä kävin apteekissa ja kaupassa, kun mies hoiti lapsen sänkyyn. Seuraavana aamuna myös miehen kainalo kelpaa ja lapsi voi onneksi jo paremmin. Kyllä meistä olisi tähän, meistä olisi vanhemmiksi.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kesäloman viimeiset päivät. Töistä kuului jo positiivisia huhuja, vaikka en enää tiedä haluaisinko siellä jatkaa. Ja sitten työkaveri kertoo vaihtavansa toiseen yhtiöön. Sinne, minne minäkin hain. Ja edes niillä pienillä, kivoilla asioilla ei tunnu olevan merkitystä. Minä junnaan paikallani. Menen takaisin samaan työhön. Mikään ei etene.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Keskittyisinkö vain kesään, katsotaan sitten syksyllä? Nauttisin pienistä hetkistä, haaveilisin tulevasta. Keskittyisin positiiviseen. Olemme kumpikin varmempia kuin koskaan aiemmin.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-21832250347982413212014-03-17T22:39:00.000+02:002014-03-17T22:39:16.374+02:00Hymyilyttää<div style="text-align: justify;">
Ehkä turhankin rankan alkuvuoden jälkeen on ihana huomata, että tänä iltana hymyilen. Olen onnellinen. Se hetken hukassa ollut asenne, kyllä kaikki järjestyy, on taas löytyny.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Joskus on ihan hyvä näin ja on vaikea edes kuvitella, että joskus olisi parempi. Mutta yritetään silti!</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-50785961908049071982014-01-01T21:49:00.000+02:002014-01-01T21:49:34.535+02:00Mikä on muuttunut?<div style="text-align: justify;">
Uusi vuosi taas aluillaan. Mikä on muuttunut vuodessa, ollaanko menty yhtään eteenpäin?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Maaliskuussa aloitin nykyisessä työpaikassani. Olin siinä vaiheessa hakenut töitä jo useamman kuukauden, itseasiassa melkein yli vuoden jos edellisen vuoden kesätyöpaikkaa ei lasketa. Olen vieläkin samassa paikassa, sopimukseni on edelleen määräaikainen. Vuosi sitten minulla ei ollut työpaikkaa. Vuosi sitten minulla ei myöskään ollut korkeakoulututkintoa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kesällä myös mies vaihtoi työpaikkaa. Hänellä on nyt mielekäs työpaikka, sellainen mistä vuosia haaveili. Koeaika on päättynyt, eli pelkoa työsuhteen päättymisestä ei enää kummankaan puolelta ole odotettavissa. Vaikka palkka hieman pieneni, otan mieluummin työpäivän jälkeen kotiin miehen, joka pitää työstään.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Työn puolesta siis asiat on paremmin kuin vuosi sitten. Ihan täysin tyytyväinen en ole omaan työtilanteeseeni, mutta eiköhän sekin pian selkene. Ainakin on oman alan töitä, toistaiseksi. Optimisti jaksaa uskoa, että kaikki menee hyvin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Työn lisäksi haaveilen siitä pienemmästä kilolukemasta. Vaaka ei ehkä näytä kovinkaan erilaisia numeroita kuin vuonna 2013 (tai ehkä nyt joulukilojen kanssa jopa hieman enemmän), mutta motivaatio on taas huipussaan. Vuoden päästä olen kevyempi. Minun on pakko olla, tästä on tullut melkein tärkeämpi tavoite kuin vakityöstä. Pelkään, että kiloni muuten muodostuvat esteeksi toivomalleni tulevaisuudelle.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Suurin muutos vuoden takaiseen? Vuosi sitten meillä ei ollut omaa kotia. Tänään, vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä, pakkailtiin irti revittyjä tapetteja, pätkittiin irrotettuja listoja ja käärittiin rullalle vanhaa muovimattoa siellä ihan omassa kodissa. Tänään minulle ensimmäisen kerran kommentoitiin meidän lapsettomuutta, siellä uudessa kodissa: "teillä ei ole sitten ollenkaan lastenhuonetta". Ei niin, mutta aika helppo siitä vierashuoneesta on sellainen joskus muokata. "Ei meillä ole sellaiselle tarvetta."</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ei vielä. Toivottavasti joskus on.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-58558562652329465252013-11-23T23:13:00.000+02:002013-11-23T23:13:09.718+02:00Pessimisti vai optimisti?<div style="text-align: justify;">
Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-81983768745942441622013-11-05T18:02:00.000+02:002013-11-05T18:02:12.020+02:00Vuoristorataa<div style="text-align: justify;">
Aamulla heräsin tähän pimeään ja sateiseen päivään hymyilevänä. Adoptioajatukset tuli taas uniin, mutta jotenkin ihanan realistisina! Unessa olimme saaneet neuvonnan päätökseen ja lupakin taisi olla jo taskussa, koska muistan itkeneeni onnenkyyneleitä ystävälleni, "meille voi koska tahansa tulla lapsi!".</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vaikka tulevaisuudesta ei voi kukaan tietää, teemme suunnitelmia. Olen päättänyt luottaa työnantajani sanaan siitä, että jatko on varmempaa kuin se, ettei jatkuisikaan. Miehen koeaika on kohta ohitse. Uuden auton hankinnan tullessa nyt yllättäen ajankohtaiseksi, puhuttiin siitä että se voisi nyt sitten olla sellainen auto, jolla pärjäämme sitten lapsenkin kanssa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta vaikka yritän olla optimisti, keskittyä positiiviseen, uskoa tulevaan... Joskus se pessimisti nostaa päätään, mistään ei tunnu paistavan valoa risukasaan eikä se tulevaisuuskaan näytä niin valoisalta. Tänään aion kuitenkin pitää kiinni siitä onnen tunteesta. Joskus toivottavasti koen sen hereillä ollessani!</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-75735817319428922912013-10-27T16:42:00.001+02:002013-10-27T16:42:53.933+02:00Ahminta ja sitä seuraava pahoinvointi<div style="text-align: justify;">
Tämä tulee ja menee, kausittain. Mielialan mukaan. Elämän tilanteen mukaan. Mutta teen sitä edelleen: ahmin tietoa. Lisään seurattavien listalle uusia luettavia blogeja, kun olen ensin löydettyäni ne ahminut niistä kaiken jo kirjoitetun tiedon. Jään odottamaan lisää.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Välillä en pysty lukemaan mitään adoptioon liittyvää. Voin pahoin, itkettää ja surettaa, että jumitetaan aina vain paikoillaan. Omasta valinnasta, kyllä. Mutta kun pari viikkoa sitten olin menettänyt työmotivaationi ja aloin jo odottaa kauhulla ensi kesää, en halunnut lukea pitenevistä jonoista enkä edes niistä ihanista uutisista.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tänä viikonloppuna olisin ehkä hymyillyt, jos jostain lukisin lapsen tulosta. Mutta sen sijaan itkin katsoessani <a href="http://areena.yle.fi/tv/2037135">tätä</a> dokumenttia. Vaikka mies ei juurikaan jaksa samalla tavalla ahmia tietoa, tästä dokumentista sain hänet viereeni katsomaan pätkiä. Ei kyyneleitä, mutta sellainen miehinen reaktio. Lohduttava, koska häntä häiritsi samat asiat.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vaikka aamulla voin pahoin (ehkä se osin johtui myös "aamupalastani", candy cornia ja pepsiä), niin olen tyytyväinen että ahmin. Ehkä sitten joskus vuosien päästä osaan arvostaa sitä, että silloin vielä kun oli aikaa, jaksoin ahmia. Pakko tämän pahoinvoinnin on olla lopulta hyväksi!</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-69100729991605287602013-09-28T10:11:00.000+03:002013-09-28T10:11:03.602+03:00Hiljaisuus rikottu<div style="text-align: justify;">
Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Jos silloin yhtenä iltana tuntuikin, että kaikki sortui alta niin ne on nyt rakennettu entistä vahvempina takaisin. Minusta ei vain tunnu vahvalta. Joudun painiskelemaan ihan uusien tunteiden kanssa enkä tiedä pidänkö siitä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Meidän työpaikalla on paljon sen ikäisiä naispuoleisia työntekijöitä, että kesällä vähintään kerran kuussa tuli viestiä uudesta vauvasta. Niitä vauvoja myös vierailee siellä kahvihuoneessa melkoisen usein ja kaikki ovat ihan lääpällään. Onhan ne söpöjä, en minä sillä. Mutta suurinta osaa näistä tuoreista äideistä en ole edes koskaan tavannut, kuinka kiinnostunut minun oletetaan heidän jälkikasvustaan olevan?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
No, kun pääsen sanomasta sen, että suurin osa äitiyslomalaisista tai maha pystyssä kulkevista ei ole siitä minun lähipiiristäni työpaikalla, niin sieltä se yksi sitten kuitenkin tulee. "Olette varmaan pyöristyneestä olemuksesta jo arvanneetkin...". En ole, en tuijota naisten vatsoja ja mieti, että onko siellä vauva. Nyt kun tiedän, niin kyllä, samaan aikaan kanssani aloitaneen työkaverin vatsa on jo hieman pyöristynyt ja sen niin hoikassa ihmisessä huomaa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Nyt kun sitten kahvitauoilla ja ruokatunneilla ei oikein muusta puhutakaan, kuin miten nyt on voitu ja koska se laskettu aika on ja mites ne vanhemmat sisarukset on tämän ottaneet, en osaa osallistua keskusteluun. En ole kateellinen, en halua sitä pyöristyvää vatsaa, mutta tajuan siinä hetkessä, etten tule koskaan olemaan niiden kyselyjen kohteena. Minulla ei ole kokemusta tästä, minulla ei ole mitään sanottavaa, minua ei kiinnosta miten alkuraskaus on mennyt ja onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Voin katsoa sen ultrakuvan, mutta pärjäisin ilmankin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Jos nämä tilanteet tuntuu vaikeilta, jouduin vielä ikävämpään tilanteeseen kesken ruokatunnin. Yritän usein olla hiljaa, jos olen eri mieltä. Jos tiedän paremmin, enemmän. Kun puhe kääntyi kollegan entisen opettajan adoptioon, olin tietenkin korvat höröllä kuuntelemassa lisää, ja yritin näyttää siltä kun ei voisi vähempää kiinnostaa. "Eihän adoptoivat millään äitiyslomalla voi olla, mutta se jäi kuitenkin niiden lasten kanssa sitten kotiin." "Olisihan se nyt ihan hassua, ajattele jos adoptoi jonkun vanhemman lapsen, niin sais muka jäädä sen kanssa kotiin vaikka se ei olisi enää mikään vauva."</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
En voinut olla hiljaa. Sanoin, että ihan samat oikeudet niillä adoptiovanhemmillakin on, nekin voi jäädä hoitovapaalle. "Ei kun se on siis <i>adoptoitu </i>se lapsi, ei se ole sama kuin sitten jos saa oman.", minulle selitettiin. Lipsahti suusta, että tiedän ehkä tästä asiasta vähän enemmän. Ja sen jälkeen en enää halunnut sanoa mitään.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Se vaivaantunut tunne. Kun tiedät, ettet ikinä koe sitä samaa kuin ne kaikki muut, sitä mitä pidetään automaattisena. Se, kun et osaa osallistua keskusteluun. Et pysty samaistumaan. Kun tiedät jostain asiasta enemmän, vaikkei sinun pitäisi. En pidä siitä.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-91195510120771864032013-08-19T20:17:00.002+03:002013-08-19T20:17:58.591+03:00Miksi me odotamme?<div style="text-align: justify;">
Miksi emme vain soita sitä ensimmäistä soittoa, laita rattaita pyörimään pikkuhiljaa? Matka on pitkä, eikö se kannattaisi alottaa mahdollisimman pian?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Näitä kysymyksiä pohdin välillä itsekin, mutta eniten ne tulevat esille kommenteissa, joita saan tämän blogin kautta. Ilmeisesti en ole sanonut tätä tarpeeksi selvästi, mutta on <b>täysin meidän oma, yhteinen päätös</b> odottaa työtilanteemme vakiintumista ennen adoptioprosessin alkua. Ensimmäistä kertaa tämän yhteisen yhdeksän vuoden taipaleen aikana olemme molemmat kuukausipalkkaisessa työssä, täysipäiväisinä. Kumpikaan ei ole opiskelija, ei osa-aikainen eikä tuntipalkkainen (joka muuten eräässä edellisessä työssäni aiheutti sen, että joskus kuukauden palkka oli pari tonnia ja seuraavassa kuussa sitten neljäsosan siitä...). Haluamme todeta, että tämä on <i>pysyvä</i> tilanne, ennen kuin lähdemme lisäämään perheeseemme. <b>Me edellytämme tätä itseltämme, ei kukaan muu.</b></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kun luin tänään erästä seuraamistani blogeista, ymmärsin että olemme ehkä tehneet ihan oikean päätöksen tässä hieman jarrutellessamme. Pystymme paremmin perustelemaan itseämme, halujamme, toiveitamme. Jos vuosi sitten olisimme aloittaneet adoptioneuvontaa, olisimme olleet opintojaan hitaasti viimeistelevä opiskelija ja uutta työpaikkaa epätoivoisesti etsivä. Nyt olemme määräaikaisessa työsuhteessa oleva (jonka jatko näyttää valoisalta) ja uudessa, mielenkiintoisessa ja itsensä kehittämistä tukevassa työpaikassa työskentelevä. Kuulostaa paljon paremmalta...</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kirjotin joskus aikaisemmin, että otetaan projekti kerrallaan. Ensimmäinen, eli AMK-tutkinto on nyt valmis (vielä tosin opinnäytetyön toimeksiantajalle tarvitsisi toimittaa käännös ja hakea ne paperit sieltä koululta). Toinen, eli laihdutusprojekti, on vaiheessa. Motivaatio pompsahti kyllä korkeammalle jo viikonlopun aikana ja lukiessani <a href="http://leppalinnun.blogspot.fi/2013/08/voihan-kamaluus.html">tätä</a> se nousi vielä lisää. Minä olen ylipainoinen, sille täytyy tehdä jotain. Haluan laihtua itseni vuoksi, mutta ihan melkein siinä seuraavana siinä on sitten perusteluna se, että se tekisi tästä adoptiotouhusta <i>helpompaa</i>. Eiköhän minun hyvässä hoitotasapainossa oleva astmani ja se miehen geenivirhe saa ihan tarpeeksi hälyä aikaan terveyttä kartoitettaessa. 20kg takana, vielä reilusti enemmän edessä. Mutta motivoituneena!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Siksi me odotamme. Tiedostamme, että edessä on pitkä taival, jos sille lähdemme ja perille pääsemme. Tietenkin prosessi kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. Tietenkin vaikutan lapsenkaipuiselta ja välillä ehkä epätoivoiselta täällä blogissa, koska tämä on se paikka johon näitä tunteita puran. Yleensä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miehestä tuntuu helpottavalta tietää, että vaikka nyt lähdettäisiin prosessiin, lapsen kotiintuloon on vielä vuosia. Näin me suunnittelemme elämäämme, vielä monia vuosia kaksin ja se sopii meille. Siksi me emme aio odottaa ikuisesti, koska joskus varmasti tulee se päivä, kun toivoisimme ottaneemme sen ensimmäisen askeleen aikaisemmin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta juuri nyt me odotamme. Koska me haluamme.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-79836400931840057642013-08-11T08:50:00.001+03:002013-08-11T08:50:59.198+03:00Itsehillintää<div style="text-align: justify;">
Olen viimeisen viikon aikana käynyt pääni sisällä keskusteluja, joita en voi käydä ääneen. Harjoittelen itsehillintää, luulen että siitä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. En sano, mitä mielessäni liikkuu vaan puren kieltä ja totean että en ehkä osallistu tähän keskusteluun.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Minun tekisi mieli käydä vähän ilkkumassa ex-pomolle. Että hähää, olipas <i>hyvä</i> ettet ottanut minua takisin töihin. Olet juuri niin surkea esimies, mitä aina kuvittelin ja täysi kusipää muutenkin. Jos minä olisin vielä alaisesi, sinusta olisi jo ilmoitettu liittoon, koska minä en pelkäisi. Pelkäsin monta vuotta, purin kieltä ja jatkoin työtäni. Pahoinvoivana ja stressaantuneena. Nyt lällättäisin samalle miehelle, että minäpäs sainkin töitä ihan muualta ja onneksi sainkin! Miten mukavaa on olla päivätöissä, viikonloput vapaana ja kuukausipalkalla, ettei palkka ole jossain kuussa pienempi, kun en ole herra diktaattorin mielen mukaan hyppinyt ja sen johdosta tuntejani vähennetty.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta en ainakaan toistaiseksi ole tätä tehnyt. Mieli tekisi edelleen... </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Purin kieltäni tällä viikolla myös töissä. Ruokatunnilla. "Miksi joku menee naimisiin <i>maistraatissa</i>? Ei ne ole oikeat häät.". Sen verran pääsi lipsahtamaan, että kysyin onko ne kirkkohäät sitten oikeat. Oli. Ja sen jälkeen purin kieltäni. Keskustelu ympärillä jatkui, tämän yhden ihmisen ihmetellessä, että miksi mennä maistraatissa naimisiin, eihän siinä ole mitään järkeä. Aivan tyhjän kanssa! Toinen totesi, että joskos vaikka ihan juridisista syistä. Kun avioliitto on kuitenkin lain silmissä vahvempi kuin avoliitto. "No kai se on ihan hyvä syy. Mutta...". Ja minä pidin suuni kiinni, vaikka teki mieli sanoa että miksi <i>sinä</i> menit naimisiin? Ilmeisesti menit kirkossa, miksi ihmeessä? Koetko, että teidän parisuhde on nyt vahvempi ja parempi, kun joku mielikuvitusheppu on antanut sille siunauksensa?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta sanoin tämän kaiken vasta myöhemmin, läheisemmälle työkaverille. Ja nyt vitsaillaan miehen kanssa, että eihän naimisiin menty rakkaudesta tai mistään vastaavasta syystä. Vaan ihan vain juridisista syistä. Käytännöllisyys ennen kaikkea!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Uskon, että näitä itsehillintää vaativia keskusteluja tulee vielä paljon. Huomaan olevani herkkänahkaisempi lapsista puhuttaessa. Mutta olen hiljaa. Kotona onneksi on mies (täysin juridisista syistä tietenkin), joka ymmärtää. Ja antaa minun vaahdota idiooteista.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-64567378131818195642013-07-17T18:50:00.000+03:002013-07-17T18:50:31.505+03:00Blogi 1v.<div style="text-align: justify;">
Vuosi. Ja aina vaan haluan. Ei ollu ohimenevä vaihe, ei.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vuosi, mikä on toisin? Tiedän paljon enemmän adoptiosta, kiitos tiedonahmimishäiriöni. Ja silti haluan jatkaa. Mies puhuu asiasta enemmän, useammin, toiveikkaammin. Minulla on työpaikka, jossa koeajan viimeinen päivä oli tänään. Vuoden vaihteessa tiedetään, kuinka pysyvä tuo paikkani on, mutta vaikuttaa hyvälle. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vuodessa meidän taloudellinen tilanteemme on parantunut huomattavasti. Kahden säännölliset tulot on paljon, paljon parempi kuin toisen vakitulo ja toisen opintotuki. Oma palkkani nousee näillä näkymin syyskuussa, kun saan tehtäviäni vastaavaa palkkaa (niin, tähän asti olen siis hoitanut töitä, joita minun <i>ei kuuluisi</i> hoitaa) ja parin kuukauden päästä olen myös mukana tulospalkkauksessa. Eli tässähän mennään juuri sinne suuntaan kuin toivottiinkin!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mutta pian tämä taas muuttuu. Minun koeaikani on ohitse, miehen koeaika kohta alkamassa. Työpaikka vaihtui hänellä paljon mieluisaampaan, sellaiseen mistä oli haaveillut. "Jos me odotettaisiin siihen koeajan loppuun?", mies sanoi viime viikolla. Eilen sain kysyttyä, että jos ei odotettaisi. Jos vaan soitettaisiin se ensimmäinen puhelu, otettaisiin se ensimmäinen askel. Koska prosessi on pitkä. Neljä kuukautta, jonka voisimme viettää jonottaen neuvontaan, sen sijaan että odotetaan aina vain.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Pyysin miestä soittamaan, sillä on kesäloma.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-14679979023151770372013-07-07T20:06:00.001+03:002013-07-07T20:06:04.910+03:00Onnellista.<div style="text-align: justify;">
"Sä et tiedä miten onnekas olet."</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Niin. Kyllä minä tiedän. Aina välillä unohdan, mutta sitten se kyllä palaa mieleen. Kohta yhdeksän yhteistä vuotta takana ja olemme edelleen rakastuneita toisiimme. Parisuhteemme ei ole täydellinen, tiedämme missä useimmiten mättää, mutta se toimii ja olemme valmiita tekemään töitä sen eteen. Luotan mieheen täysin ja rakastan, ehdoitta. Ja tiedän saavani saman häneltä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Meidän onni ja rakkaus on ihanaa, mutta olen silti välillä katkera. Me olemme kaksin. Me emme ole perhe vaan pariskunta. Joskus tämä tuntui täydelliseltä, mutta ei enää. Me molemmat puhumme lapsesta. Niissä pienissä sivulauseissa. "Kyllä meidän palkoilla hyvin kaksi elää. Tai mieluummin kolme."</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Viime yönä me olimme perhe. Sylissäni oli pieni lapsi. Iho ei ollut samaa sävyä kuin meillä, mutta me olimme onnellisia. Muistan, että sanoin unessa miehelle "tämä sujuikin paljon nopeammin kuin silloin kuvittelin". Todellisuudessa tuohon hetkeen on vielä pitkä matka. Mutta askel lähempänä. Yhdessä. Vielä kaksin, mutta joskus sitten perheenä. Pakko uskoa tulevaisuuteen, jotta en katkeroidu.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-4682797000678254862013-06-30T20:30:00.001+03:002013-06-30T20:30:52.122+03:00Lapsellinen viikonloppu<div style="text-align: justify;">
Mies oli poissa koko viikonlopun, lähti perjantaina jo ennen kuin pääsin töistä ja tuli takaisin vasta tänään iltapäivällä. Poikien festarireissu oli sujunut hyvin, vain kyynärpäähän oli tullut vauriota ja kaikki tavarat oli pysyneet tallessa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Minä vietin viikonloppuni maailman parhaan 9-vuotiaan seurassa (saatan olla hieman puolueellinen, mutta vain hieman). Meillä meni oikein mukavasti, koti-ikävä ei vaivannut ja ei tullut muutenkaan yhtään kiukuteltua. Parasta on se vielä uninen lapsi, kun se kömpii viereen sohvalle ja pistää pään vielä tyynyyn vetäessään viltin korville. Ei vielä ihan hereillä, mutta halusi jo kuitenkin nousta minun seuraani.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Olen viettänyt tällaista kahdenkeskistä aikaa kummipojan kanssa viimeeksi kahdeksan vuotta sitten. Silloin, kun koko kesän toimin lapsenhoitajana. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä yöllä. Tiedän olevani tärkeä aikuinen. Sydän meinasi särkyä, kun poika itki keittiön pöydän ääressä vanhempien tullessa hakemaan. Ei ollut sanoja, mikään ei lohduttanut. En meinannut saada edes halausta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ihana viikonloppu lapsen kanssa. Ihan tavallista elämää. Yhdessäoloa. Ehdotonta rakkautta.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-32195782678968407032013-06-21T15:15:00.000+03:002013-06-21T15:15:19.134+03:00Joulusta juhannukseen<div style="text-align: justify;">
Viime joulu oli ensimmäinen, kun meillä mietittiin, että joskus se ei ehkä ole vain meidän kahden aikuisen juhla. Ja nyt on jo juhannus. Lapsellinen elämä ja siitä haaveilu alkaa olla arkipäivää. Mietitään, että mitäs jos ja olisiko sitten miten. Miten me tähän päädyttiin? Me kaksi, vapaaehtoisesti lapsetonta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Laitoin miehelle eilen kiireessä kesken työpäivän tekstiviestin. Nauroin työkaverille, että tuli vähän töksäytettyä. "Meille tulee lapsi." Mies tietää, ettei se voinut olla mikään "yllärii, oon raskaana!"-viesti. Meille on tullut se oma lapsi jo monta kertaa minun unissani, mutta en tarkoittanut sitäkään.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Siskon mies soitti, kesken työpäivän. Kysyi ehdinkö puhua. Voisiko kummipoika tulla meille viikonlopuksi? Siskolla ja miehellä oli työmatka ja meidän koti oli matkan varrella. Kummipoika on jo pidempään halunnut meille ihan yksin kyläilemään, tietenkin sopii! Ilmoitin siis miehelleni, että meille tulee lapsi. Kun vastausta ei kuulunut, tarkensin kuitenkin että se on jo 9-vuotias ja kiva ja helposti viihdytettävä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Juhannus meillä vietetään kahdestaan, mutta ensi viikonlopun vietän ihan kaksin sen 9-vuotiaan kanssa. Mies on lähdössä työkaverinsa kanssa festareille (olin tietenkin jo unohtanut tämän) ja jättäisi minut muuten yksin. Mietin, mitä kaikkea kivaa kummipojan kanssa keksisi tehdä. Onkohan sille viikonlopulle luvattu millaista ilmaa? Pärjätäänkö me kahdestaan, pitäisikö sille hommata oma bussikortti kun ei meillä ole tuota ihanaa kuskaamassa meitä?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ja sitten huomaan, että kaikki mitä suunnittelen, mitä olen jo aikaisemmin miettinyt että haluan kummipoikani kanssa tehdä. Kaikkea sitä, ja enemmän, haluaisin tehdä oman lapseni kanssa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Katsotaan, onko tilanteemme erilainen vuoden päästä. Missä silloin ollaan? Se työkaveri, jonka äitiyslomaa sijaistan, jäi tällä viikolla kesälomalle ja jatkaa siitä sitten äitiyslomalle. Olenko minä vuoden päästä edelleen samassa paikassa?</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-82667346917836436122013-06-08T16:54:00.000+03:002013-06-08T16:54:41.696+03:00Ihana kesä!<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<div style="text-align: justify;">
Meillä nautitaan kesästä, vaikka minulla ei tänäkään kesänä ole lomaa. Viikonloput tuntuvat edelleen luksuselta eli yritetään keskittää kivaa tekemistä niille. Ja muistetaan nauttia! Meistä kumpikaan ei ole auringon palvoja, mies varsinkaan ihonsa vuoksi, mutta parveke on muuttunut ihanaksi kesäolohuoneeksi, jossa tulee vietettyä aikaa yhdessä. Luetaan kirjoja, ihaillaan ukkosta ja puhutaan. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vuosi sitten arastelin kovasti lapsista ja adoptiosta puhumista miehelleni. Mitä jos se ei halua? Mitä jos se ei halua olla enää minun kanssani jos minä haluan? Kun sitten sain asian vihdoin otettua puheeksi, vastaus oli se yllättävä "lähdetään sinne neuvontaan vaikka heti!". Silti, aina välillä, pelkään olevani haaveiden kanssa yksin. Mutta en ole!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Parvekkeella, sohvalla makoillessa, on tullut nyt niin usein puhuttua tästä. Ihana huomata, että olemme samoilla linjoilla. Ihana huomata, että tuo toinenkin miettii millaista olisi sitten joskus lapsen kanssa. Ihanaa, että se rauhoittaa, kun stressaan ajan valumista hukkaan. "Me ollaan vielä nuoria", se sanoo, kun mietin liian syvällisesti mitä esimies puheillaan tarkoitti ja siirtyykö tämä haave aina vain pidemmälle tulevaisuuteen.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Siinä missä minä luen blogeja ja keskustelupalstoja adoptiosta, mies luottaa omaan kiinnostukseensa psykologiasta. Se siis sittenkin tutkii, lukee ja miettii! Ja on ihanan jalat maassa. Välillä pelkään, ettei se tiedosta mahdollisia ongelmia, ettei sillä ole realiteettia kun se ei lue niiden jo tämän tehneiden kokemuksia. Mutta omalla tavallaan se kyllä lukee, tutkii ja pohtii. Valmistautuu.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ihana kesä, älä lopu milloinkaan! Tässä hetkessä, tässä tilanteessa, olen niin onnellinen kuin voin vain olla. En pelkää tulevaisuutta, odotan sitä. Uskallan haaveilla. Joskus, joskus meilläkin on mahdollisuus. Jos vuoden päästä huomaankin olevani ilman työpaikkaa, pitää asioita vaan miettiä uusiksi. Mutta mikään ei tänä kesänä tunnu mahdottomalta.</div>
</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-85718224263574386132013-05-25T22:45:00.001+03:002013-05-25T22:45:48.174+03:00Pieni katkeruus nosti taas päänsä...<div style="text-align: justify;">
...ja ärsytän itseäni. Huomasin ex-työkaverin profiilissa merkinnän liittymisestä ryhmään. Ryhmään, johon minutkin olisi kaksi vuotta sitten liitetty. Ryhmään, johon olisin kuulunut. Mutta en kuulu enää. Ja miksi se sattui, että ryhmän perustajana oli ihminen, jolle minä opetin "ammatin saloja"? Miksi siihen saa kuulua ihmisiä, jotka aloittivat minun jälkeeni mutta minulle sitä mahdollisuutta suoda.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
On kauheaa, kun huomaan miten katkera olen edelleen kohtelustani. Se katkeruus, kyyneleet ja viha ei kuitenkaan muuta asioita paremmaksi. Se, että tiedän ongelman olleen henkilökemioissa eikä ammattitaidossani, ei auta. ÄRSYTTÄÄ. Ei enää kohteluni (tai no vähän sekin) vaan se että minua liikuttaa tämä asia vieläkin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Olen ollut yli kaksi kuukautta töissä. Työporukka on mahtava. Työ on mielekästä ja vaihtelevaa. Mutta ei koulutustani vastaavaa. Työ ei vaadi erillistä koulutusta. Työnantaja on kuitenkin hyvä, ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Koulutustani vastaavaa työtäkin ehkä. Ei kai entisen työpaikan surut ja murheet siis voi enää painaa mieltä alas?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ehkä se adoptiokin on siksi mielessä ja puheissa koko ajan. Eteenpäin, kiitos. Jotain ihanaa välillä elämään. En halua palata tähän kuoppaan.</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-45647939241587046712013-05-24T18:21:00.000+03:002013-05-24T18:21:20.170+03:00Kiinan kadotetut tyttäret<div style="text-align: justify;">
Kevyttä pientä iltalukemista? Ehkei. Mutta Xinranin kirjaa tuli silti luettua iltalukemisena, aina ennen nukkumaanmenoa. Tarina kerrallaan, aina sinne loppukiitoksiin saakka. Uskomattomia ja uskottavia kohtaloita, en oikein aina voinut uskoa että luin todellisia tarinoita.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ja ne tyttäret tuli myös uniini. Meillä oli pieni, kiinalainen tytär. Täällä minä sen kanssa touhusin ja olin onnellinen. Sen muistan unesta parhaiten, että vaikka välillä oli vaikeaa niin olin kovin, kovin onnellinen. Näin unta, että nukuimme kaikki kolme sängyssä, pidin pienen kädestä kiinni ja muistan miettineeni, että joskus tämä tuntui niin kaukaiselta haaveelta ja nyt se on tässä. Käsi kädessäni, tuhiseva lapsi vieressä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Nyt kun kirja on loppu, melkein jään ehkä kaipaamaan näitä unia. Jatkuisikohan ne vielä?</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-952154034279270573.post-50883235468261647162013-05-14T19:02:00.000+03:002013-05-14T19:02:54.601+03:00Kaksi.<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<div style="text-align: justify;">
Kaksi vuotta. Kaksi ihmistä. Kaksin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kaksi vuotta olen ollut tarpeeksi vanha saamaan adoptioluvan. Vasta vajaan vuoden olen sitä halunnut edes yrittää hakea. Meneeköhän vielä kaksi vuotta ennen kuin sellainen voisi meiltä löytyä? Haluaisin melkein uskoa sitä rokotetutkimukseen liittyvää kirjettä, joka alkoi sanoilla "Nyt kun olet täyttänyt 25 vuotta...", ehkä ei olekaan vielä mennyt kahta vuotta?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Meidän perheeseen kuuluu kaksi ihmistä. Meillä ei ole lasta, meillä ei vietetä äitienpäivää toukokuussa eikä isänpäivää marraskuussa. Minä vietin sunnuntain neljän äidin seurassa. Olin 11 hengen pöytäseurueen ainoa nainen, joka ei ollut äiti. Äiti, mummo, täti, sisko. Kainaloon eksyi useamman kerran rakas kummipoika. Mietin kuunnellessani musiikkiesityksiä ja kummipojan huokailuja, että noinkohan jonain äitienpäivänä me olemme miehen kanssa kuunnellaan lapsemme huokailuja musiikin lomassa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Projekti kerrallaan. Kohta valmis on projekti <i>AMK-tutkinto</i>. Sen jälkeen voin kohdistaa huomioni projektiin <i>Painonpudotus</i>. Ehkä sen aikana työpaikasta tulee vakituinen? Sitten voisi aloittaa projektin <i>Adoptio</i>.</div>
</div>
Lapsetonko?http://www.blogger.com/profile/15777511526512662271noreply@blogger.com0