14.10.

Tätä blogia ei lue kukaan enkä kirjoita sitä kenellekään. Tänne voin kuitenkin purkaa niitä onnen ja epävarmuuden tunteita, joita liittyy lapsettomuuteeni ja sen kyseenalaistamiseen. En voi puhua omasta mielestäni näistä asioista oikeasti kenellekään, paitsi tietenkin tuolle maailman parhaalle.

Välillä juuri siksi tuntuu, että olen yksin miettiessäni adoptiojuttuja ja lukiessani lisää tietoa kaikesta siihen liittyvästä. Mutta tänä viikonloppuna nämä kaikki ajatukset ja toiveet on tuntuneet lämpiminä jossain tuolla sydämen seudulla.

Se alkoi siitä, että mies pyysi anteeksi etten hänen kanssaan saisi biologista lasta. Olin aluksi hämmentynyt. Jotenkin tätä asiaa en kaivannut. En minä halua kantaa kohdussani meidän lastamme, se ei ole minulle tärkeää. Ja luulen että hänkin sen tietää. 

Minä pelkäsin, ehkä vähän salaakin ja jatkuvasti, että joku päivä tulee se hetki kun hän sanoo, ettei haluakaan lasta. Palataan entiseen. Ei enää haaveilla. Ei enää toiveita. Mutta tuon turhan, täysin tarpeettoman anteeksipyynnön jälkeen en enää pelkää. Uskon, että me olemme yhdessä tässäkin asiassa. On helpompi hengittää.

Kun tämä outo, ihana, kaunis tilanne päättyi, sitä seurasi vielä tavallaan suloisemmat sanat. Myöhemmin toki. "Voisi se lapsi kai tulla Afrikastakin." Me emme tietenkään lyö lukkoon adoption kohdemaata vielä, eihän koko projektia ole edes aloitettu ja kontaktit muuttuvat. Mutta Afrikka on tuntunut minusta vaihtoehdolta alusta asti, mies on suunnannut katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa ainoa vaihtoehto on Kolumbia. Se pieni myönnytys, maanosan hyväksyntä, sekin läikähti lämpimänä rinnassa.

Esteitä

Meillä on päätetty, että adoptioajatukselle ei tehdä mitään, kunnes minäkin löydän töitä. Nytkin selaimessa on kuudesta välilehdestä neljällä auki mol.fi:ssä oleva työpaikkailmoitus, joka kiinnostaa. Teen siis kaikkeni, että saisin töitä. En pelkästään adoptioprosessin takia, vaan olisihan se ihan kiva olla mieluummin töissä kuin työtön. Sanoin ohjaavan opettajankin kanssa käydyssä keskustelussa, että panostan nyt kyllä työpaikan etsinnässä määrään enkä laatuun. En siis turhia nirsoile, kunhan nyt jotain töitä saisi...

Tässä siis junnataan. Ikuisesti? Tiedän, että neuvonnan varmasti voisi alottaa jo nyt, vaikka opinnot on vasta loppusuoralla ja vain toisella meistä on pysyvä työpaikka. Entinen työ oli mielenkiintoista ja palaisin sinne mielelläni, mutta samaan paikkaan en voi mennä. Siellä ei ollut mitään varmuutta jatkuvuudesta ja kun se alkoi ärsyttää, tein lähtöni tyylillä joka ei kovastikaan kannusta palaamaan.

Esteitä tuntuu tulevan jopa uniin. Unessa me miehen kanssa napattiin jostain mukaan pieni kuwaitlainen tyttö. Kyselin kyllä kovasti, haluaisiko hän takaisin kotiin vai kenties Kiinaan. Ei halunnut. Ihan tyytyväinen oli kanssamme. Mutta me piilottelimme. Tiedettiin, että oli väärin vain ottaa jostain lapsi. Ja sitten se iski. Kesken kaiken piilottelun tajusin, että jos jäämme kiinni, emme koskaan voi adoptoida. En koskaan saisi omaa lasta.