Aika kivaa

Istuin eilen bussissa lähes kaksi tuntia normaalia aikaisemmin ja katselin auringonnousua. Korvissa soi hyvä musiikki ja en voinut olla hymyilemättä. Sillä hetkellä mietin, että ei tässä nyt yhtään hullummin mene.

Sillä hetkellä huomasin ajattelevani, että voisin vaikka joka aamu herätä näin aikaisin ja tehdä sen pidemmän reissun töihin. Töihin josta pidän. Töihin jotka eivät stressaa. Töihin missä on ihan parhaat työkaverit, joiden kanssa on jo parissa kuukaudessa ystävystytty. Työpaikalle joka ei tee minua sairaaksi.

Olo oli pitkästä aikaa hyvä. Hoitotasapaino on löytynyt. Työpaikka löytyi nopeammin kuin olisin uskonut. Aika kivaa. Ehkä tämä tästä.

Mihin seuraavaksi?

Hiljaista on ollut. Mullistuksia on riittänyt. Ja nyt en enää tiedä mihin suuntaan sitä jatketaan.

Kaksi peräkkäistä, sairasta työpaikkaa pahensivat huomattavasti oloani. Olen 15 kiloa painavampi kuin puoli vuotta sitten, lääkitys on ihan sekaisin ja tipuin täysin tyhjän päälle taloudellisesti. Loppu tuli niin nopeasti, ettei puolison kanssa ehditty yhtään valmistautumaan yhden aikuisen tuloille tippumiseen.

Lapsi on vielä mielessä. Oma terveydentilani, ja painon kehitys, puhuu adoptiota vastaan. Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tuntuu että on jo kiire, ja nyt pelkään että aikaa ei vain ole.

Seuraavaa askelta ei ole mietitty. Keskityn nyt minuun.