Pieni katkeruus nosti taas päänsä...

...ja ärsytän itseäni. Huomasin ex-työkaverin profiilissa merkinnän liittymisestä ryhmään. Ryhmään, johon minutkin olisi kaksi vuotta sitten liitetty. Ryhmään, johon olisin kuulunut. Mutta en kuulu enää. Ja miksi se sattui, että ryhmän perustajana oli ihminen, jolle minä opetin "ammatin saloja"? Miksi siihen saa kuulua ihmisiä, jotka aloittivat minun jälkeeni mutta minulle sitä mahdollisuutta suoda.

On kauheaa, kun huomaan miten katkera olen edelleen kohtelustani. Se katkeruus, kyyneleet ja viha ei kuitenkaan muuta asioita paremmaksi. Se, että tiedän ongelman olleen henkilökemioissa eikä ammattitaidossani, ei auta. ÄRSYTTÄÄ. Ei enää kohteluni (tai no vähän sekin) vaan se että minua liikuttaa tämä asia vieläkin.

Olen ollut yli kaksi kuukautta töissä. Työporukka on mahtava. Työ on mielekästä ja vaihtelevaa. Mutta ei koulutustani vastaavaa. Työ ei vaadi erillistä koulutusta. Työnantaja on kuitenkin hyvä, ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Koulutustani vastaavaa työtäkin ehkä. Ei kai entisen työpaikan surut ja murheet siis voi enää painaa mieltä alas?

Ehkä se adoptiokin on siksi mielessä ja puheissa koko ajan. Eteenpäin, kiitos. Jotain ihanaa välillä elämään. En halua palata tähän kuoppaan.

Kiinan kadotetut tyttäret

Kevyttä pientä iltalukemista? Ehkei. Mutta Xinranin kirjaa tuli silti luettua iltalukemisena, aina ennen nukkumaanmenoa. Tarina kerrallaan, aina sinne loppukiitoksiin saakka. Uskomattomia ja uskottavia kohtaloita, en oikein aina voinut uskoa että luin todellisia tarinoita.

Ja ne tyttäret tuli myös uniini. Meillä oli pieni, kiinalainen tytär. Täällä minä sen kanssa touhusin ja olin onnellinen. Sen muistan unesta parhaiten, että vaikka välillä oli vaikeaa niin olin kovin, kovin onnellinen. Näin unta, että nukuimme kaikki kolme sängyssä, pidin pienen kädestä kiinni ja muistan miettineeni, että joskus tämä tuntui niin kaukaiselta haaveelta ja nyt se on tässä. Käsi kädessäni, tuhiseva lapsi vieressä.

Nyt kun kirja on loppu, melkein jään ehkä kaipaamaan näitä unia. Jatkuisikohan ne vielä?

Kaksi.

Kaksi vuotta. Kaksi ihmistä. Kaksin.

Kaksi vuotta olen ollut tarpeeksi vanha saamaan adoptioluvan. Vasta vajaan vuoden olen sitä halunnut edes yrittää hakea. Meneeköhän vielä kaksi vuotta ennen kuin sellainen voisi meiltä löytyä? Haluaisin melkein uskoa sitä rokotetutkimukseen liittyvää kirjettä, joka alkoi sanoilla "Nyt kun olet täyttänyt 25 vuotta...", ehkä ei olekaan vielä mennyt kahta vuotta?

Meidän perheeseen kuuluu kaksi ihmistä. Meillä ei ole lasta, meillä ei vietetä äitienpäivää toukokuussa eikä isänpäivää marraskuussa. Minä vietin sunnuntain neljän äidin seurassa. Olin 11 hengen pöytäseurueen ainoa nainen, joka ei ollut äiti. Äiti, mummo, täti, sisko. Kainaloon eksyi useamman kerran rakas kummipoika. Mietin kuunnellessani musiikkiesityksiä ja kummipojan huokailuja, että noinkohan jonain äitienpäivänä me olemme miehen kanssa kuunnellaan lapsemme huokailuja musiikin lomassa.

Projekti kerrallaan. Kohta valmis on projekti AMK-tutkinto. Sen jälkeen voin kohdistaa huomioni projektiin Painonpudotus. Ehkä sen aikana työpaikasta tulee vakituinen? Sitten voisi aloittaa projektin Adoptio.