Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaaehtoinen lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaaehtoinen lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Juhannus

Istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä, selaimessa on auki adoptioblogi. Mies huutelee makuuhuoneesta seuraksi ja näyttää tabletilta hiljan syntyneitä pentueita.

Kumpikin siis tavallaan pohti tänään aamupäivällä perheen kasvattamista. Pitkän aikaa tuntui, että tässähän on ihan hyvä näin. Monessa tilanteessa on miettinyt, että olipa helppoa, kun meitä on vain kaksi aikuista eikä tarvitse muista huolehtia.

Mutta kun elämä on (jopa viikon) ollut nyt tasaista ja sujuvaa, niin sieltä ne ajatukset taas pääsi ilmoille.  Ehkä kolmestaan olisi kuitenkin kivempaa?

Mutta otetaan tätä tasaista, turvallista ja tylsää elämää nyt hetki. Suunnitellaan tulevaisuutta toistaiseksi kahdestaan, vaihtoehdot avoinna. Toistaiseksi elämä on nyt tätä. Työpaikastakin tuli kevään aikana vakituinen eikä tarvitse enää suunnitella kaikkea miettien että jos nyt työt vielä jatkuu.

Tästä on tullut taas sellainen päiväkirja, paikka jonne voin kirjata ylös näitä ajatuksia ja tunteita. Koska jotenkin se tuntui tärkeältä. Ehkä se on itselle tärkeää huomata, että vieläkin tämä ajatus on tuolla jossain. Pinnan alla, tullen aina välillä esiin, odottaen sitä oikeaa hetkeä.

Näin tänä juhannuksena. Katsotaan mitä sitten vuoden päästä.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Kaksi.

Kaksi vuotta. Kaksi ihmistä. Kaksin.

Kaksi vuotta olen ollut tarpeeksi vanha saamaan adoptioluvan. Vasta vajaan vuoden olen sitä halunnut edes yrittää hakea. Meneeköhän vielä kaksi vuotta ennen kuin sellainen voisi meiltä löytyä? Haluaisin melkein uskoa sitä rokotetutkimukseen liittyvää kirjettä, joka alkoi sanoilla "Nyt kun olet täyttänyt 25 vuotta...", ehkä ei olekaan vielä mennyt kahta vuotta?

Meidän perheeseen kuuluu kaksi ihmistä. Meillä ei ole lasta, meillä ei vietetä äitienpäivää toukokuussa eikä isänpäivää marraskuussa. Minä vietin sunnuntain neljän äidin seurassa. Olin 11 hengen pöytäseurueen ainoa nainen, joka ei ollut äiti. Äiti, mummo, täti, sisko. Kainaloon eksyi useamman kerran rakas kummipoika. Mietin kuunnellessani musiikkiesityksiä ja kummipojan huokailuja, että noinkohan jonain äitienpäivänä me olemme miehen kanssa kuunnellaan lapsemme huokailuja musiikin lomassa.

Projekti kerrallaan. Kohta valmis on projekti AMK-tutkinto. Sen jälkeen voin kohdistaa huomioni projektiin Painonpudotus. Ehkä sen aikana työpaikasta tulee vakituinen? Sitten voisi aloittaa projektin Adoptio.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Päivä kerrallaan

Viikko taas takana. Työ alkaa mennä rutiinilla. Joka välissä ei tarvitse kysyä miten tällainen tapaus pitikään käsitellä. Sähköpostilla ilmoitetaan määräaikaisista, jotka on vakinaistettu. Se hoitovapaan sijainen vakinaistettiin. Sillä taisi olla sopimus pitkälle vuoteen 2015. Omaa sopimusta ei ole vieläkään näkynyt... Voisikohan ne muuttaa minut sen vapautuneen hoitovapaan sijaiseksi?

Jos tietäisin, että kaksi vuotta on töitä, varmasti, voisiko jo tehdä jotain? Kysyin mieheltä, että jos saan tietää töiden jatkuvan aluksi sovittua pidempään, niin voidaanko me aloittaa neuvonta. Pelottaa, että jono on kamalan pitkä. Ensin odotamme, että taloudellinen tilanteemme on varma ja pysyvä. Sitten odotetaan, että saadaan aloittaa neuvonta. Jos siitä selviää, odotetaan adoptiolupaa. Ja kun sen saa, odotetaan taas. Eikö joku näistä voisi olla lyhyempi?

Tuntuu, että ollaan odotettu jo niin pitkään. Mutta ei vielä vuotta. Alkuun se vilahteli keskusteluissa mahdollisuutena. Nyt kumpikin haluaa adoptoida. Minä edelleen välillä pelkään, että tuo ihana sanookin ei. Olen jotenkin herkkä sen asian suhteen. Kun se istuu tuossa sohvan toisessa päässä ja katselee autoja, en ajattele siitä juuri mitään. Mutta kun se sanoo, että tähän autoon mahtuisi sitten paremmin se lapsikin, huomaan että alkaa itkettää. Vaikka sitä pelottaa neuvonta, niin se tahtoo silti lähteä minun kanssani sille tielle.

Alle vuosi. Ja silti niin pitkään. Se pieni, kipeä kohta, jota en halua näyttää kenellekään, on päivä päivältä kuitenkin suurempi. Olen lapseton, enkä enää haluaisi olla. En voi olla varma, ettenkö olisi koko loppuelämäni lapseton, ehkä me emme kelpaa adoptiovanhemmiksi. Mutta voin elää vain päivän kerrallaan. Asioilla on tapana järjestyä. En halua unohtaa elää. En ole unohtanut elää. Odotan, mutta elän.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Kahvitaukokeskusteluja

Työpaikalla pitää taas sopeutua uuteen ryhmään, opetella tuntemaan uusia ihmisiä ja niiden perheitä. Kenellä on pieniä lapsia, kenellä aikuisia, kuka pitää lapsenaan sitä rakasta lemmikkiään. Suurin osa meistä samaa työtä tekevistä on nuoria, opiskelijoita. Mutta sekaan mahtuu siis kyllä niitä nuoria perheitä ja äitiyslomaansa odottelevia.

Kahvitauolla tulee puheeksi tarjolla olevat vakipaikat. Aika moni meistä on määräaikaisena töissä. Huomaan, että olen jo hypännyt yhden vaiheen yli, olen määräaikaisessa työsuhteessa kuitenkin ihan firman omana työntekijänä. Monet ovat aloittaneet vuokratyöläisenä. Moni haaveilee siitä vakipaikasta. Ainakin me kokopäivätyötä tekevät.

Vakipaikka houkuttelee varsinkin perheen perustamista miettiviä. Pitkillä määräaikaisilla sopimuksilla olevat suunnittelee äitiyslomaa keskelle sopimusta. Yksi tietää kertoa, että joku määräaikainen työntekijä oli tullut raskaaksi kesken sopimuksen ja sitä oli sitten jatkettu pitkälle tulevaisuuteen. Yli äitiysloman ja hoitovapaan.

Minä istun siinä vieressä. Hymyilen. Naurahtelen oikeissa kohdissa. Kuuntelen. En vieläkään koe vaikeana muiden lapsia tai lapsihaaveita. Olen kuitenkin tietoisempi, että kaikille niitä lapsia ei tule. Sitä silti pidetään automaattisena. En voi olla miettimättä, kuinka kauan minä joudun odottamaan. Olenko tarpeeksi hyvä uudessa työssäni, jotta minut vakinaistetaan nopeammin kuin joku toinen? Kannattaisiko vain luottaa, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan niitä tehdä?

Joka päivä minä en laske hukkaan mennyttä aikaa. Joka päivä en mieti tulevaisuutta. Joka päivä en kaipaa. Joka päivä en halua sanoa, että toiset meistä ei vaan tee niitä lapsia sopivaan väliin. Mutta aina välillä. Ja silloin se hymy peittää jotain sellaista kipeää, jota en tiennyt itsessäni olevan. Ja minä en tiedä huomaako joku sen. Minä näen sen miehen katseesta, ehkä hänkin minun. Mutta me vain odotamme. Odotamme, että voisimme aloittaa sen odotuksen joka tuntuu vielä pidemmältä.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Lapsia siellä, lapsia täällä

Yritän painaa kaiken adoptioon liittyvän taka-alalle mielessäni. Oikeastaan kaiken lapsiin liittyvän. Olen kaksi päivää bussissa tuijottanut penkkien selkänojaan liimattua mainosta, jossa etsitään sukusolujen lahjoittajia. Kampaajalla katselin eilen pientä, pulleaa poikaa, joka ei aivan rauhassa antanut äitinsä leikkauttaa hiuksia. Yöllä näen unta, että meillä on lapsi.

Kaksi viikkoa sitten olin täynnä raivoa ja pelkoa. Raivoa, kun maailma on epäreilu ja pelkoa, että putoan taas sinne syvään kuoppaan enkä vieläkään uskalla hakea apua. Raivo katosi, kun näin sen aiheuttajan luikkivan minua pakoon, kun sain hänet sanattomaksi. Pelko ei ehkä ihan vieläkään. Kaikessa haikeudessa aina välillä ajattelen että mitä merkitystä millään on. Minusta ei tule koskaan mitään. Vaikka valmistuisin, en koskaan saa töitä. Kun en saa töitä, en koskaan saa perhettä. Minulla on maailman ihanin mies, mutta riittääkö se. Jos ei ole työtä, olen päivät pitkät kotona ja ehdin miettiä asioita ihan liian pitkään...

Tuoreimmassa unessa ystäväni, joka on vannoutunut vela, olikin adoptoinut. Hän palautti lapsen, kun se ei heti osannut käyttäytyä. Liian villi, liikaa työtä. Ja minä muistan ihmetelleeni, mistä he saivat koko hommaan rahat. Ja sitten eivät kuitenkaan lopulta halunneet lasta. Tätä edeltävänä yönä me olimme miehen kanssa päättäneet, että ei siitä adoptiosta tule koskaan mitään, tehdään oma. Ja oman me saimme. Se oli sellainen pieni, pullea vauva, kuin päiviä myöhemmin näin oikeasti siellä kampaajalla.

En haluaisi nähdä näitä unia. En haluaisi ajatella koko asiaa. Ja huomaan, että se on vaikeaa. Eilen selvittelin pidempään sitä sukusolujen lahjoitusta. Jos minun soluni eivät omaan käyttöön koskaan pääse, voisivatko ne toteuttaa jonkun toisen unelmat? Olisiko minusta sittenkin tekemään jotain hyvää tässä maailmassa, vaikka olen välillä niin rikki ja väsynyt, etten usko merkitseväni mitään.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Mielensäpahoittaja

Minä niin mieleni pahoitin... tai enpä edes oikeastaan. Sitä on ehkä herkempi tietyille asioille, mutta vielä en oikeastaan niinkään loukkaannu ajattelemattomasti esitetyistä sanoista.

"Adoptoidut berberinskinkit on kotiutettu"
"Ai tuleeko teille sieltä vauva?" (kommentti koski odottamaamme pakettia Kiinasta)

Otit sitten berberinskinkit lapsiksesi? Miten hienoa. Adoptio on minun mielessäni lapseksiotto. Ymmärrän, että monet kokevat koirien, kissojen ja muiden elukoiden adoption ihan kivana ja sopivana terminä. Mutta ei kukaan kai niitä lemmikkejä adoptoi, ainakaan siinä mielessä kuin minä adoptiosta haaveilen. Lemmikit voivat olla kuin lapsia, ja yhtä tärkeitä kuin ihmiset. Mutta ei niitä adoptoida.

Meidän adoptioajatukset ovat vielä hyvin pienen piirin tietona. Kommentin kiinalaisesta paketista lausunut henkilö ei kuulu tähän pieneen piiriin. Mutta jos meidän paketti olisikin ollut tulossa vaikka Ranskasta tai Yhdysvalloista, ei siellä varmaan olisi ehdotettu olevan vauvaa. Lapsitehdas Kiina lähettää nykyään toiveittesi mukaisen ipanan paketissa kätevästi kotiovelle! Helppoa ja nopeaa. (valitettavasti meidän paketissa ei ollut lasta, tälläkään kertaa)

Nopeaa tai helppoa adoptointi ei ole. En voi päättää minkä rotuisen lapsen haluan ja etsiä sopivaa pentuetta josta sellainen käydä hankkimassa. En voi myöskään tilata sellaista Kiinasta tai mistään muustakaan maasta. Keskusteltiin ystäväni kanssa siitä, miksi haluamme odottaa adoptioprosessin aloitusta jos kerran pelkään jo, ettei meille tule lasta sitäkään kautta kun kaikissa maissa odotus venyy ja venyy. Neuvoin häntä mieluummin yrittämään sitä jälkikasvua perinteisemmin menetelmin, on halvempaa, helpompaa ja nopeampaa.

Meille ei ikinä tule biologisia lapsia, mutta en tiedä tuleeko lapsia muutenkaan. Mies jo sanoi, että ehkä se olisi helpompi yrittää tehdä ne itse. En tiedä kuinka tosissaan se oli, koska ei olla ikinä puhuttu asiasta aiemmin. Meistä kumpikaan ei halua tarkoituksella tehdä sairasta lasta. 50% mahdollisuus terveeseen on jotenkin, noh, ei nyt huono tilanne mutta ei ideaali. En pelkää omien allergioideni ja sairausteni periytymistä. En siis halua "tervettä" lasta, mutta en halua lähteä tekemään geenivirheellistäkään tietoisesti. Ja niin. Ei kukaan voi taata, että me saisimme aikaiseksi uutta elämää muutenkaan, eli voi olla että tähän samaan tilanteeseen päädyttäisiin lopulta kuitenkin. Pahoittamaan mielensä lemmikkiadoptioista ja Kiina-paketeista.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

14.10.

Tätä blogia ei lue kukaan enkä kirjoita sitä kenellekään. Tänne voin kuitenkin purkaa niitä onnen ja epävarmuuden tunteita, joita liittyy lapsettomuuteeni ja sen kyseenalaistamiseen. En voi puhua omasta mielestäni näistä asioista oikeasti kenellekään, paitsi tietenkin tuolle maailman parhaalle.

Välillä juuri siksi tuntuu, että olen yksin miettiessäni adoptiojuttuja ja lukiessani lisää tietoa kaikesta siihen liittyvästä. Mutta tänä viikonloppuna nämä kaikki ajatukset ja toiveet on tuntuneet lämpiminä jossain tuolla sydämen seudulla.

Se alkoi siitä, että mies pyysi anteeksi etten hänen kanssaan saisi biologista lasta. Olin aluksi hämmentynyt. Jotenkin tätä asiaa en kaivannut. En minä halua kantaa kohdussani meidän lastamme, se ei ole minulle tärkeää. Ja luulen että hänkin sen tietää. 

Minä pelkäsin, ehkä vähän salaakin ja jatkuvasti, että joku päivä tulee se hetki kun hän sanoo, ettei haluakaan lasta. Palataan entiseen. Ei enää haaveilla. Ei enää toiveita. Mutta tuon turhan, täysin tarpeettoman anteeksipyynnön jälkeen en enää pelkää. Uskon, että me olemme yhdessä tässäkin asiassa. On helpompi hengittää.

Kun tämä outo, ihana, kaunis tilanne päättyi, sitä seurasi vielä tavallaan suloisemmat sanat. Myöhemmin toki. "Voisi se lapsi kai tulla Afrikastakin." Me emme tietenkään lyö lukkoon adoption kohdemaata vielä, eihän koko projektia ole edes aloitettu ja kontaktit muuttuvat. Mutta Afrikka on tuntunut minusta vaihtoehdolta alusta asti, mies on suunnannut katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa ainoa vaihtoehto on Kolumbia. Se pieni myönnytys, maanosan hyväksyntä, sekin läikähti lämpimänä rinnassa.

tiistai 28. elokuuta 2012

Aika.

Ajanvaraus ja neuvonta ma ja to klo 13 - 14.30, ti ja pe klo 8.30 - 10.

Niin varmaan. Maanantaina automaatti ilmoitti että ovat suljettuna ja tänään en päässyt läpi ollenkaan. Vaikeaksi on tehty ehkäisy yli 22-vuotiaalle kapselia käyttävälle. Onneksi viime vuonna sain tarkastuskäynnillä jo uuden reseptin, sillä jos tässä vaiheessa alkaisi vasta reseptiä kysellä, voisi mennä ihan liian pitkään ennen kuin pääsen gynekologin vastaanotolle vaihtamaan kapselini.

Pian on siis edessä taas 3 vuotta vapaaehtoista lapsettomuutta. Biologista lapsettomuutta koko loppuelämä, mutta lapsettomuutta... Niin, ehkä sitäkin loppuelämä. Toivon että ei.

Etsin edelleen töitä. Kummallekin meistä on selvää, ettei meistä voi tulla adoptiovanhempia ennen kuin minäkin saan vakityön. Ja välillä tuntuu ettei aikaa ole tarpeeksi. Minä olen jo 26-vuotias, mies 32. Mitä jos en löydä töitä, ennen kuin meistä tulee liian vanhoja adoptoimaan alle 2-vuotias lapsi? Ei nyt siis kummallakaan ole se 45 vuoden raja vielä oikeasti lähellä, mutta kun kaikki vie aikaa. Neuvonta, sinne jonotus, luvan odotus, lapsen odotus... Minusta tuntuu, kuin aika loppuisi kesken.

En saa varattua aikaa, jotta lapsia ei tulisi mielle luonnostaan mutta koen aikaa juoksevan hukkaan joka päivä, kun emme ole aloittaneet adoptioprosessia.

tiistai 7. elokuuta 2012

Lapsiperhe-elämää?

Tuon viimeisen merkinnän jälkeen juteltiin uudestaan miehen kanssa meidän lapsettomuussuunnitelmista. Nyt ollaan jotakuinkin samalla sivulla niiden suhteen eli vapaaehtoisesti lapsettomia siihen saakka, että meidän taloudellinen tilanne vakautuu. Toisin sanoen, adoptioprojektia aloitellaan vasta kun minäkin olen saanut vakituisen työpaikan. Mutta silloin sitten. Meillekö siis ehkä kuitenkin tulee joskus lapsi? Villiä ja ihanaa.

Toinen haave, joka odottaa opiskelijaelämän päättymistä, on unelma omasta asunnosta. Tällä hetkellä asutaan aso-kolmiossa, mutta jo reilun vuoden ollaan oltu varmoja siitä ettei tässä loppuelämää asuta. Aina silloin tällöin on tullut katseltua netistä tällä alueella myynnissä olevia asuntoja, yleensä kolmioita kerrostaloista. Nykyinen asuinalue on oikeastaa molempien mieleen, palvelut ovat lähellä ja ajokortittomalle* hyvät julkisen liikenteen yhteydet keskustaan ovat iso plussa. Nyt kuitenkin viime viikolla alettiin katsella sillä silmällä myös vähän muunlaisia asuntoja...

Miehen työkaverilla on myynnissä rivarikolmio viereisestä "lähiöstä". Rivitaloasunto? Joo miksei. Alettiin katsella muitakin siltä alueelta, olisi hieman edullisempia kuin nykyisellä asuinalueella. Oikeastaan, jos nyt suunnitellaan hieman enemmänkin tulevaisuuteen, niin ehkä se 3 makuuhuonetta olisi parempi. Meidän makuuhuone, miehen harrastehuone (joka toimisi myös vierashuoneena) ja sitten lapsen huone. Meillekö siis ehkä kuitenkin tulisi joskus lapsi? Villiä ja ihanaa.

Lapsi, se täysin teoreettinen ja vielä ihan olematon, on nyt jo mukana meidän elämässä. Yritän ehdottaa miehelle mahdollisia adoptiomaita, vaikka ne luultavasti muuttuvat vielä ennen kuin siinä vaiheessa ollaan. Löysin kivan "pakettimatkan" yhteen maahan, joka minua kiinnostaa mutta miestä ei. Jos saisin työpaikan, voisin viedä miehen sinne ja saada ihastumaan mahdollisen lapsemme mahdolliseen kotimaahan.

Kävisimmekö me ostamassa meidän lapsellemme etnisen nuken Ikeasta? Tulisiko meidän lapsemme huoneeseen se ihana käärmelamppu, jota mietittiin jo meidän nykyiseen makuuhuoneeseen? Meillä soisi musiikki paljon useammin, jos täällä asuisi myös lapsi. Voisin lukea lapsuuteni lempikirjoja meidän lapsellemme. Meidän lapsi.

Nyt osaan jo vastata. Haluan. Minä haluan olla äiti.

*Tämän kesän työpaikassa papereita täytellessä minulle muuten sanottiin, että varmasti sitten ymmärrän ajokortin tärkeyden, kun minulla on lapsia. Että kyllä minä sen sitten hankin. EN MUUTEN HANKI! Ajokortittomuus on yksi syy lisää, miksi nykyisen kotikaupungin ympäryskunnat halvempine asuntohintoineen eivät kiinnosta.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Alku

Yhä useampi vapaapäivä menee lueskellessa adoptioblogeja. Hienoja suunnitelmia tehdä vaikka ja mitä sillä aikaa, kun mies on töissä ja sitten kuitenkin jumitan sohvalla koneen kanssa. Niin paljon tietoa ja kuitenkaan missään ei saa vastausta siihen yhteen kysymykseen. Voidaanko me edes haaveilla tästä? Onko meillä oikeus edes miettiä adoptiota, kun ei muilla tavoin olla edes yrittämässä lasta?

Huomaan miettiväni, että aika on kortilla. Yhtä äkkiä ne muutama vuosi sitten työterveyshoitajan lausumat sanat alkavat kuulostaa todelta. "Teillä alkaa olla jo kiire, jos haluatte adoptoida." Olin silloin 20-vuotias. Siitä onkin jo kuusi vuotta! Muistan miettineeni silloin, että miten niin kiire, enhän ole vielä edes tarpeeksi vanha adoptioon. Nyt kuusi vuotta myöhemmin tuntuu että mikään muu ei ole kohdallaan. Minä olen vasta opiskelija, vaikkakin opinnot ovat loppusuoralla. Kyllä kai adoptoijalla pitää olla vakituinen työ, eikö?

Suunnittelen elämääni siis niin, että olisin mahdollisiman pian valmis. Valmis mihin? En edes ole varma haluanko äidiksi. Usein näiden yhdessä vietettyjen vuosien aikana on mietitty, että on se hyvä että meitä on vain kaksi. Voidaan elää juuri niinkuin meidän on hyvä. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, useita vuosia etukäteen, ja nyt mietin voimmeko ikinä toteuttaa niitä jos meillä on lapsi. Joka toinen päivä tuntuu, että tämä on se meidän polkumme, meidän kuuluikin päätyä adoptioon. Joka toinen päivä ajattelen kuinka paljon helpompaa on kahdestaan.

Luulin, että mies olisi sanonut heti ensimmäisenä ei näille suunnitelmille. Hän ei ole koskaan haaveillut lapsista, kaveripiirissäkin kaikki ovat lapsettomia ja aikovat lapsettomina pysyä. Kun hänen hyvä ystävänsä viikonloppuna sanoi minulle, ettei ikinä kuvitellut mieheni olevan sellaista tyyppiä joka menee naimisiin ja miettii adoptiota, mietin että en ehkä minäkään. Kuitenkin se on hän, joka jo kahdelle ystävälleen on maininnut tästä haaveilusta. Minä en uskalla sanoa adoptio-sanaa ääneen kuin miehelleni, kun en ole varma. En halua kertoa kenellekään ennen kuin olen varma. Ennen kuin olen valmis.

Siksi tämä blogi. Joku paikka, jonne voin purkaa tuntojani. Paikka, jossa minulla ei ole kasvoja. Nyt olen kirjoittanut sanoiksi kaiken tämän, vaikka en tiedä tuleeko kukaan ikinä näitä lukemaan.