Miksi me odotamme?

Miksi emme vain soita sitä ensimmäistä soittoa, laita rattaita pyörimään pikkuhiljaa? Matka on pitkä, eikö se kannattaisi alottaa mahdollisimman pian?

Näitä kysymyksiä pohdin välillä itsekin, mutta eniten ne tulevat esille kommenteissa, joita saan tämän blogin kautta. Ilmeisesti en ole sanonut tätä tarpeeksi selvästi, mutta on täysin meidän oma, yhteinen päätös odottaa työtilanteemme vakiintumista ennen adoptioprosessin alkua. Ensimmäistä kertaa tämän yhteisen yhdeksän vuoden taipaleen aikana olemme molemmat kuukausipalkkaisessa työssä, täysipäiväisinä. Kumpikaan ei ole opiskelija, ei osa-aikainen eikä tuntipalkkainen (joka muuten eräässä edellisessä työssäni aiheutti sen, että joskus kuukauden palkka oli pari tonnia ja seuraavassa kuussa sitten neljäsosan siitä...). Haluamme todeta, että tämä on pysyvä tilanne, ennen kuin lähdemme lisäämään perheeseemme. Me edellytämme tätä itseltämme, ei kukaan muu.

Kun luin tänään erästä seuraamistani blogeista, ymmärsin että olemme ehkä tehneet ihan oikean päätöksen tässä hieman jarrutellessamme. Pystymme paremmin perustelemaan itseämme, halujamme, toiveitamme. Jos vuosi sitten olisimme aloittaneet adoptioneuvontaa, olisimme olleet opintojaan hitaasti viimeistelevä opiskelija ja uutta työpaikkaa epätoivoisesti etsivä. Nyt olemme määräaikaisessa työsuhteessa oleva (jonka jatko näyttää valoisalta) ja uudessa, mielenkiintoisessa ja itsensä kehittämistä tukevassa työpaikassa työskentelevä. Kuulostaa paljon paremmalta...

Kirjotin joskus aikaisemmin, että otetaan projekti kerrallaan. Ensimmäinen, eli AMK-tutkinto on nyt valmis (vielä tosin opinnäytetyön toimeksiantajalle tarvitsisi toimittaa käännös ja hakea ne paperit sieltä koululta). Toinen, eli laihdutusprojekti, on vaiheessa. Motivaatio pompsahti kyllä korkeammalle jo viikonlopun aikana ja lukiessani tätä se nousi vielä lisää. Minä olen ylipainoinen, sille täytyy tehdä jotain. Haluan laihtua itseni vuoksi, mutta ihan melkein siinä seuraavana siinä on sitten perusteluna se, että se tekisi tästä adoptiotouhusta helpompaa. Eiköhän minun hyvässä hoitotasapainossa oleva astmani ja se miehen geenivirhe saa ihan tarpeeksi hälyä aikaan terveyttä kartoitettaessa. 20kg takana, vielä reilusti enemmän edessä. Mutta motivoituneena!

Siksi me odotamme. Tiedostamme, että edessä on pitkä taival, jos sille lähdemme ja perille pääsemme. Tietenkin prosessi kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. Tietenkin vaikutan lapsenkaipuiselta ja välillä ehkä epätoivoiselta täällä blogissa, koska tämä on se paikka johon näitä tunteita puran. Yleensä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miehestä tuntuu helpottavalta tietää, että vaikka nyt lähdettäisiin prosessiin, lapsen kotiintuloon on vielä vuosia. Näin me suunnittelemme elämäämme, vielä monia vuosia kaksin ja se sopii meille. Siksi me emme aio odottaa ikuisesti, koska joskus varmasti tulee se päivä, kun toivoisimme ottaneemme sen ensimmäisen askeleen aikaisemmin.

Mutta juuri nyt me odotamme. Koska me haluamme.

Itsehillintää

Olen viimeisen viikon aikana käynyt pääni sisällä keskusteluja, joita en voi käydä ääneen. Harjoittelen itsehillintää, luulen että siitä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. En sano, mitä mielessäni liikkuu vaan puren kieltä ja totean että en ehkä osallistu tähän keskusteluun.

Minun tekisi mieli käydä vähän ilkkumassa ex-pomolle. Että hähää, olipas hyvä ettet ottanut minua takisin töihin. Olet juuri niin surkea esimies, mitä aina kuvittelin ja täysi kusipää muutenkin. Jos minä olisin vielä alaisesi, sinusta olisi jo ilmoitettu liittoon, koska minä en pelkäisi. Pelkäsin monta vuotta, purin kieltä ja jatkoin työtäni. Pahoinvoivana ja stressaantuneena. Nyt lällättäisin samalle miehelle, että minäpäs sainkin töitä ihan muualta ja onneksi sainkin! Miten mukavaa on olla päivätöissä, viikonloput vapaana ja kuukausipalkalla, ettei palkka ole jossain kuussa pienempi, kun en ole herra diktaattorin mielen mukaan hyppinyt ja sen johdosta tuntejani vähennetty.

Mutta en ainakaan toistaiseksi ole tätä tehnyt. Mieli tekisi edelleen...

Purin kieltäni tällä viikolla myös töissä. Ruokatunnilla. "Miksi joku menee naimisiin maistraatissa? Ei ne ole oikeat häät.". Sen verran pääsi lipsahtamaan, että kysyin onko ne kirkkohäät sitten oikeat. Oli. Ja sen jälkeen purin kieltäni. Keskustelu ympärillä jatkui, tämän yhden ihmisen ihmetellessä, että miksi mennä maistraatissa naimisiin, eihän siinä ole mitään järkeä. Aivan tyhjän kanssa! Toinen totesi, että joskos vaikka ihan juridisista syistä. Kun avioliitto on kuitenkin lain silmissä vahvempi kuin avoliitto. "No kai se on ihan hyvä syy. Mutta...". Ja minä pidin suuni kiinni, vaikka teki mieli sanoa että miksi sinä menit naimisiin? Ilmeisesti menit kirkossa, miksi ihmeessä? Koetko, että teidän parisuhde on nyt vahvempi ja parempi, kun joku mielikuvitusheppu on antanut sille siunauksensa?

Mutta sanoin tämän kaiken vasta myöhemmin, läheisemmälle työkaverille. Ja nyt vitsaillaan miehen kanssa, että eihän naimisiin menty rakkaudesta tai mistään vastaavasta syystä. Vaan ihan vain juridisista syistä. Käytännöllisyys ennen kaikkea!

Uskon, että näitä itsehillintää vaativia keskusteluja tulee vielä paljon. Huomaan olevani herkkänahkaisempi lapsista puhuttaessa. Mutta olen hiljaa. Kotona onneksi on mies (täysin juridisista syistä tietenkin), joka ymmärtää. Ja antaa minun vaahdota idiooteista.