Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?
Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.
Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.
Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.
Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.
"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.
